Sporttivartti

Onnea, Leijonat ja Suomi! Minä en tavannut torilla. Jotenkin kisat menivät täysin ohi, ja tämä on toistunut jo useana vuonna. MM-kultapelin katsoin vuonna 2011, mutta sen jälkeen on ollut hiljaisempaa. 

Älkää ymmärtäkö väärin: en ole täysin penkkiurheilua halveksuva, homeisilta kirjoilta haiseva tweed-takkinen kulttuurielitisti. Olen todistettavasti jopa virvelöinyt hauen keilannut ja – eli melkoinen kansan mies. En vain ole koskaan ihan tajunnut joukkueurheilua. Haluaisin kuitenkin tyttäreni kasvavan jonkinlaisen (joukkue)urheilukulttuuriin.

Hukattu lapsuus

Lapsuus-nuoruudessani meillä kotona ei katsottu urheilua televisiosta. Isäni seurasi tiiviimmin eri lajeja – ja seuraa yhä – mutta minä vartuin lähinnä äitini helmoissa. Ukkini hyvä kaveri oli itse Paavo Noponen, jolta saimme postikortin Naganon olympialaisista. Jotain inspiroivaa vaikutusta sillä olisi luullut olevan, mutta ei.  

Karkkilassa kun asuttiin, piti joukkuelajeja kokeilla. Jonkin sortin junnufutiksessa muistan pyörineeni, mutta en käsittänyt, mitä siinä olisi pitänyt saavuttaa. Muistan, kun makasimme rentoutusharjoituksenomaisesti urheiluhallin lattialla selillämme, ja valmentaja kävi nostamassa jokaisen junnun jalan ilmaan pudottaen sen sitten kovalle lattialle testatakseen, olimmeko rentoina. Silloinen isäpuolikokelaani oli seuraamassa harjoituksia (pisteet hänelle siitä!) ja totesi, etten näyttänyt kovin rennolta. En varmaan, jos harjoituksessa tiputetaan kantapää kovalle lattialle. Tästä lapsuudenmuistosta on alkanut epäluuloni kaikkia joukkuelajeja kohtaan televisioruudun molemmin puolin. 

Koripalloa tuli teininä testattua, sillä karkkilalaisuus velvoitti. Tai Olavi Uusivirran sanoin: “…kotikaupungissa oli hankalaa löytää soittoseuraa, koska kaikki muut harrastivat urheilua. Karkkilassa oli kuitenkin muutamia oman tiensä kulkijoita.” Minä tasapainoilin jossain siinä normojen ja hyypiöiden välissä, joten jotain oli pakko yrittää. Televisiosta en urheilua katsonut. 

nuoruuden sporttia

Täysi-ikäisyyden kynnyksellä tajusin, että maailmassa on baareja. Niissä pari vuotta riekuttuani tajusin, että siellä näytetään urheilua. Olin käymässä äitini luona (siellä Karkkilassa), ja kyseisenä sunnuntaina ei ollut kummempaa tekemistä. Päätin piipahtaa paikallisessa oluella ja yllätyinkin kovin, kun tupa oli täysi ja meinings katossa. Syynä oli lätkän MM-pronssipeli, jota juhlakansa seurasi hurmiossa. Vähän siinä nuorisoangstilaisena ajattelin, että mitäs heinälatobensalenkkarihommaa tämmöinen nyt sitten on, mutta päätin jäädä seuraamaan. Pari olutta teki tehtävänsä, ja jo toisen erän aikana jännitin täysillä mukana. Siitä alkoi vuosien tapa kertoa kaikille, että “en seuraa urheilua, paitsi lätkän MM-kisoja.” Kaiken ja laisesta sitä saa ihminen identiteettiään rakennettua. 

Liikunta on kuitenkin ollut tärkeä osa elämääni nuoruudesta asti. Paikallinen punttisali ja asiasta innostunut kaveripiiri tarjosivat siihen sopivat puitteet. Edelleen yritän käydä salilla höntsäilemässä pari–kolme kertaa viikossa. Tulokset vaihtelevat, mutta psyykelle se tekee eetua. Lenkkeilyä yritin, mutta jalat eivät tykkää. Fillarointi on tärkein kestävyysliikunnan muoto, jonka pariin olen päässyt jälleen, kun lapseni on oppinut tämän jalon taidon. Keski-ikäiseksi “pois alta!” -spandexukoksi minusta ei kuitenkaan ole. 

Lätkän vahtaaminen jäi perheen lisäännyttyä. Ei sitä viitsi yksin selvin päin katsoa. Into on kuitenkin aina ollut lähinnä kaveriporukan kanssa sohlaamisessa, ei niinkään pelissä itsessään. Muiden maiden tai joukkueiden fanitusta en kertakaikkiaan tajua, vaikka olen futkikseen vihkiytyneiden tovereideni näkemyksiä yrittänyt oikein yrittämällä sisäistää: Miten ihminen voi kiinnittyä sakkiin, joka pelaa jossain satojen kilometrien päässä liittymättä mitenkään esimerkiksi omaan kansallis- tai paikallisidentiteettiin? Tarkoitukseni ei ole tässä arvostella ketään, vaan päinvastoin paljastaa kateuteni; Olisi hienoa olla osa jotain tuollaista yhteisöä! Vaan kun en emotionaalisesti sellaiseen osaa kiinnittyä, niin en osaa. Budapestissa asuessani sain pienen maistiaisen tästä, kun paikallisbaarini pölähti täyteen joukkueen X kannattajia, ja siinä porukalla jännitimme yhdessä pelin loppuun. Mutta ei kerta futisfaniksi tee. 

parempaa lapsille?

Lapselleni toivoisin silti kernaasti jotain kollektiivista urheilufanituskokemusta. Muu kulttuuri ei tarjoa samaa. Toki bändeillä tai ilmiöillä on omat ihailijaryhmänsä, mutta silti minusta tuntuu, että olen jäänyt jostain hienosta ja tärkeästä paitsi. Pari viikkoa sitten hän oli päiväkotiryhmänsä kanssa pelaamassa futista ja toi kotiin mitalin ilmoittaen ylpeänä voitostaan. En maininnut, että kaikki osallistujat saivat samanlaisen mitalin, sillä voitto on voitto. Sitä juhlimme jäätelötötteröin. Täytynee etsiä hänelle jokin sortin penkkiurheilumentori. Omiin lukuisiin liikuntaharrasteisiinsa hän ei sellaista onneksi tarvitse. 

Pientä toivoa on minunkin penkkiurheiluharrastuksessani. Olin aiemmin tällä viikolla vaihtamassa mumminin rollaattoriin jarrupalan jousta, ja hän katseli Paavo Nurmi Games -yleisurheiluskaboja telkkarista. Perkeleellisen rollaattorirempan päätteeksi istuin nojatuoliin katsomaan kisoja. Tunti kului nopeasti, etenkin kun urheilua suurkuluttava mummini osasi kertoa kiehtovia yksityiskohtia kisoista ja kisaajista.  

Taisin löytää lapselleni penkkiurheilumentorin lähempää kuin osasin arvatakaan.