Sebeddeuksen poikain isän nimi

Suomessa pidettiin vastikään vaali, jolla valittiin tasavallalle uusi presidentti. Osallistuin itse toimintaan sikäli, että tarkastin äänestäjien henkilöllisyyksiä eräässä vaalilautakunnassa Joensuun esikaupunkialueella. Hommahan on tylsää kuin pahvi mutta siitä sai mielenkiintoisempaa tarkkailemalla aitiopaikalta kansakuntamme demografista rakennetta; kuinka paljon käy nuoria äänestäjiä, minä vuonna vanhimmat ovat syntyneet jne. Keski-ikä alueella oli selvästi alempana kuin toisessa kaupunginosassa, jossa olin valvomassa muistaakseni kunnallisvaalien äänestäjäkuntaa muutama vuosi takaperin.

En tiedä miten asia lienee muualla maailmassa mutta meillä Suomessa on mielenkiintoisia nimiä. Myös: nimimuoteja. Usea äänestämään saapunut Jari oli syntynyt 60-luvulla, Esko 40-luvulla, Heidit ovat 80-luvun lapsia, Veetit vuosituhannen alusta (nuorimmat äänestäjät olivat syntyneet 2006, niitä aikoja kun itse ensi kertaa äänestin härremunjee). Suurten ikäpolvien Matit, Kyöstit, ja Jormat, eli masat, köpit, ja joket ovat nykyisin ukkeja ja vaareja – mikä tarkoittanee sitä, että nämä nimet palaavat koulujen oppilaslistoille kymmenen vuoden päästä kun näiden lapsenlapset saavuttavat lisääntymisiän. Nimimuodit toimivat siten, että vanhat nimet palaavat muotiin muutaman sukupolven sykleissä. Ei tullut muuten mieleenkään antaa omille lapsille edellisen sukupolven, eli omien vanhempien tai opettajien nimiä. ”Tulehan tänne pikku-Raimo” ei omaan korvaan istu ei millään.

Annettujen nimien lisäksi erilaiset kutsumanimet jakavat kansaa. Suomen karttaa voi yllättävän tarkoin rajauksin pilkkoa sen mukaan, missä isän tai äidin isät ovat vaareja, missä ukkeja, missä pappoja. Mummit, mummot, ja mummut ja mammat toisaalta lentelevät luutineen ympäri maata. Isät isinä tai iseinä, äidit äiskinä tai äippinä. Häkellyin nuorempana kun karjalaiseksi mieltämäni sukuhaaran vanhin, eli Vaarini, olikin, kuten nimi paljastaa, hämeestä alkujaan. Vanhastaan suvun pomot ovat ainakin Karjalassapäin olleet Ukkoja tai Äijiä, kuulemma. Tieto ei kerro mikä ”bonusvanhempi” on muinaiskantasuomeksi.

Olen erilaisille nimityksille herkkäkorvainen kenties siitä syystä, etten sitä itse osaa harrastaa. Puhuttelen omia vanhempiani heidän etunimillään. Dear Eki, olenko normaali? Tarinan mukaan tapa syntyi siitä kun en hiekkalaatikolla saanut äiti-huudoilla apua, päätin kokeilla ”Tuijaa”. Siskoni puhuu minulle iskästä ja äiskästä, ja minulla menee aina millisekuntti yhdistää nimet kasvoihin. Toisaalta nyt kun heidän tittelinsä ovat käytännössä Mummo ja Vaari, lienee siskostani yhtä omituista kuunnella minun käyttävän näitä nimityksiä meidän kahden välisissä keskusteluissamme. Perhe-elämän monimuotoisuus tuo soppaan omat mausteensa. Erottu on ja yhteen menty ennenkin, ei siltä osin mitään uutta auringon alla. Isäni isän toinen vaimo, joka ei siis ole isäni biologinen äiti, ei ole Mummi, vaan hyväksikäyttäen hänen etunimeään Annikki vääntyi hän ”mummikiksi”.

Jotkut kielifilosofeiksi itseään tituleeraavat ovat pohtineet nimiä ihan urakalla. Debaatin ääripäitä edustavat yhtäältä kannat, joiden mukaan nimet ovat vain tarralappuja, joita kiinnitämme asioihin miettimättä sitä sen suuremmin, toisaalta ajatukset siitä, että nimet ja nimitykset todella määrittävät sitä kuinka maailmaa katsomme. Ei ole esimerkiksi sen suurempaa syytä sille, miksi istuma-asentoni mahdollistava pehmustettu vänkyrä on nimeltään ”tuoli” – sen nimeksi voisimme sopia jotain muutakin. Vastaesimerkkejä löytyy vaikkapa värien maailmasta: me suomalaiset kutsumme taivasta ja tiettyjen liikennemerkkien pohjaa ”siniseksi” siinä, missä italiassa nämä olisivat ”azurro” ja ”blu”. Me siis näemme sinisen laajempana jatkumona mitä saapasmaalaiset. Tässä tapauksessa nimen omaan nimitys ohjaa tapaamme havaita maailma.

En usko täysin kumpaankaan ääripäähän. Ehkä toisarvoisten asioiden, kuten huonekalujen kohdalla nimillä ei ole niin suurta painoarvoa. Tänä maailmanaikana en toisaalta ala edes vitsin vuoksi vaatimaan latinan ”negrosta” johdetun nimityksen palauttamista siksi ettei sillä olisi mitään merkitystä. Nimillä on merkitystä. Nimillä ei kuitenkaan ole täyttä saneluvaltaa muuhun ajatteluun nähden. Osaamme nähdä sanojen ja nimien läpi. Osaamme muuttaa käyttämiämme sanoja. Osaamme muuttaa ajatteluamme.

Tungen pakollisen antiikkianekdootin tähän loppuun. Mielestäni roomalainen nimikäytäntö on ihailtava. Henkilölle annettiin syntymässä etunimi, kuten Gaius, ettei menisi suuressa lapsijoukossa sekaisin. Etunimiä roomalaisilla oli vain parikymmentä. Sitten hän kuului sukuun, esimerkiksi Juliusten sukuun, jolloin hänen nimensä oli aluksi Gaius Julius. Tämän lisäksi hänelle annettiin kutsumanimi hänen ansioidensa tai ominaisuuksiensa mukaan. Eräs Gaius Julius menestyi sotapäällikkönä mutta häpesi jo nuorena kaljuuntunutta päälakeaan. Vaikka hän tätä koetti piilotella, hänen miehensä antoivat hänelle tästä johtuvan nimen Caesar – ”käkkäräpää”.

Olisiko konsensushakuinen nimiteoria sellainen, että nimet sekä annetaan, että ansaitaan? Henkilöstä tulee vanhempi hänen saadessaan lapsia syntymän tai ihmissuhteiden kautta mutta Vanhempi isolla veellä hänestä tulee vasta ajan myötä. Toivon teorialleni myös vastalauseita sikäli kun oma nimeni Aapo johtuu raamatun Aabrahamista, ”suurten kansojen isästä”. Nykyisiin neliöihin ei aivan mahdu ja työmarkkinatuen lapsikorotustakin ollaan leikkaamassa.