Sankari-isän ärsyttävä viitta

Vietin aikaani sosiaalisessa mediassa. Katseeni tarttui syötevirrassa seuraamani ryhmän julkaisuun, jossa kirjoittaja kertoi kokevansa häpeää siitä, miten hänen lapsensa ei ole oppinut vielä kuivaksi. Toisin sanoen lapsi käyttää vielä vaippoja. Ihmettelin tätä ääneen kumppanilleni. En siis sitä, että lapsi tarvitsee vielä vaippoja – sillä sama tilanne meilläkin on – vaan sitä, miten vanhempi voi hävetä tällaista asiaa. Selitin, miten oman havaintoni mukaan lapset kehittyvät tässäkin asiassa omaa tahtiaan, ja vanhempi joutuu siinä tyytymään avustajan ja ohjaajan rooliin. Kirjoittajan kokemaa häpeän tunnetta en käsittänyt.

Kumppanini vastaus oli lyhyt ja ytimekäs:

“Sinä olet isä. Et sinä varmaan ymmärräkään.”

Ylitseni humahti pettymyksen ja murheen aalto. Minäkö en ymmärrä, koska olen isä? 

“Että kikkelistäkö tämä nyt oli kiinni?” kysyin aika happamana.

Haluaisin niin kovin olla moderni mies ja isä. Sitä varten Lapselliset miehetkin on perustettu: tuodaan sitä isäpuhetta ja miehen moninaista mallia verkkoon kaikkien pähkäiltäväksi. Mielelläni pitäisin itsestäänselvyytenä, että kyllä täältä pesee – härifrån tvättas – kun ollaan oikein osallistumassa siihen perheen arkeen. Kotityöt, metatyöt, yösyötöt, pyykit, tunnekasvatus ja unikoulut hoidetaan suit sait ja turhia mukisematta! Eikä edes sankarin viittaa harteille kaivata, kun ollaan niin henkisesti balanssissa tämän kliseisiä sukupuolirooleja väistävän yhteisvanhemmuuden kanssa.

Onneksi perheemme viisaampi aikuinen malttoi selventää sanomaansa. 

 “Milloin susta on tuntunut siltä, että kasvatustapaasi kyseenalaistetaan, kun olet ollut kaupassa ja lapsi on saanut jonkin huutoraivarikohtauksen? Milloin sinä joudut julkiselle tuomiolle kiukuttelevan lapsen kanssa?” se viisaampi kysyi.

“En oikeastaan koskaan”, vastasin.

“Niinpä.”

Yhteiskunnan ja yhteisöjen tarjoamat roolit päästävät isit helpommalla. Äideiltä odotetaan edelleen implisiittisesti jonkin sortin kasvatuksellisuutta, jämptiyttä sekä vaikka minkä ja laista organisointikykyä, kun me isät voimme edelleen elää aika pitkälti lastenhoidollisessa pellossa. Tyyppihuumoriahan tästä asetelmasta on revitty vuosisatoja (katsokaa vaikka kasarileffa Kolme miestä ja beibi), mutta en minä ihan tosissani ole kuvitellut, että tällaiset asenteet ovat vielä 2020-luvulla jotenkin valloillaan. Vaan ovathan ne. Ihan omassa päässänikin, piilossa, välillä kurkistelemassa. 

Osallistuvalle isälle tarjoutuu kertoman mukaan ylistystä. Sankari-isän ei tarvitse kuin viedä lapsi tanssikurssille tai uimahalliin, niin saa Vuoden isä -pystin takanreunukselle kimaltelemaan. Tai jos someen postaa kuvan itsestä laittamassa tyttären tukkaa prinsessaleikkien lomassa, niin jo sitä on kirkaskilpinen tasa-arvon esitaistelija. Henkilökohtaisesti en ole kyseiseen ilmiöön törmännyt, joten olisivatkohan ajat tämän suhteen jo muuttuneet. Hyvä, jos ovat. Saan opetella rauhassa letittämistä ja leikkiä Frozenia (viimeksi olin Anna), postata puuhistamme kuvia someen ja nauttia tykkäyksistä ilman mitään ahdistavia isyyden kuviteltuun malliin perustuvia glooriakuumotteluja.

Haluaisin itse asiassa pitää koko isä–äiti-dikotomian tästä keskustelusta poissa ja vain nauttia vanhemmuudesta aikuisten sukuvärkkien tuomia rooleja miettimättä. (Tunnistan toki ironian siinä, että kouhotan asiasta kokonaisen blogikirjoituksen verran.)

“Kirjoita sitten sinne keskusteluketjuun isän mielipide, kun sulla on selkeästi sanottavaa.”
En minä kirjoittanut.