Saako sanoa bögö?

Syksyn aikana medioissa keskusteltiin siitä, saako kasvisperäisiä ruokatuotteita kutsua niitä muistuttavien lihavastineittensa nimillä. Voiko siis soijanakki olla nakki ja kasvishampurilainen olla hampurilainen? Mitä syötän lapselleni ja miksi sitä kutsun? Taustalla lurkkii EU-parlamentin päätös, jonka mukaan kasviraaka-aineista tehtyjä tuotteita ei pidä kutsua lihaan liittyvillä nimillä. Päätös vaati vielä jäsenmaiden hyväksynnän, joten keskustelu kävi kuumana. Kun lämpö on näin joulua kohti hieman laskenut – siis keskustelun, ei globaali lämpö: ulkona sataa nyt vettä – uskaltaudun ehkä tarkastelemaan hieman keskustelun taustoja ilman suurempaa pelkoa internetkansan itkupotkuraivareista.

Unionin painava sana 

Päätöksen takana on seuraava EU-parlamentin mietinnön kohta (jonka lainaan pitkäpiimäisesti kokonaisuudessaan):

“’Lihavalmisteilla’ tarkoitetaan jalostettuja tuotteita, jotka syntyvät lihan jalostuksen tai näiden jalostettujen tuotteiden jatkokäsittelyn tuloksena siten, että leikkuupinnan perusteella voidaan todeta, että tuoreen lihan ominaisuudet ovat kadonneet. Lihavalmisteista ja raakalihavalmisteista tällä hetkellä käytettävät nimitykset, jotka kuuluvat asetuksen (EU) N:o 1169/2011 17 artiklan soveltamisalaan, saa käyttää yksinomaan lihaa sisältävistä valmisteista.

Näitä nimityksiä ovat muun muassa

– pihvi
– leike
– makkara
– purilainen
– hampurilainen
– munankeltuainen
– munanvalkuainen.”

Tavallaan siis määritelmällisesti ihan tolkun ajatus. Ongelma onkin se, että esimerkiksi purilainen tai makkara viittaa meikäläisten kielenkäytössä pikemminkin evään muotoon kuin sen sisältöön tai leikkuupinnan perusteisiin.

Onko asia pihvi?

Saako siis sanoa? Onneksi Kotimaisten kielten tutkimuskeskus – oma valonkantajani – on ottanut kantaa tähänkin kielelliseen pulmaan: saa. Vaikka kyseessä on ideologisesti politisoituneen keskustelun tulos, se koskee mm. pakkausmerkintöjä ja muuta asiatekstiä. Olemme jo tottuneet sellaisiin väännöksiin, kuten vuusto tai vihis. Tuotenimistä saattaa tulla uusia versioita, mutta en koe hankalaksi valmistaa perheelleni vegeburgeria, soijanakkia tai edes vöneriä. Eikä siitä tule EU-poliisi sakottamaan. Kovan homman se asettaa elintarvikesuunnittelun ammattilaisille. Voimia heille siis urakkaan.  

Pakostakin tulee mieleen 90-luvun kohu EU:n kurkkusäädöksestä eli siitä, voiko myyntiin tarjota liian käyriä kurkkuja. Kyllä voi, mutta laatuluokitus oli eri. Ei siinäkään kurkuista puhuttu, vaan politiikasta propagandan avulla: Kurkkuja sai edelleen myydä käyrällä tai ilman, mutta eri merkinnöillä. Keskustelun taustalla oli pelko Euroopan Unionin kontrolloivasta otteesta maatalouteen. Toisaalta nykyisen kasvistuotekeskustelun taustalla haisee vieläkin väkevämpi ideologia. 

Sekasyöjät (tai itsensä “lihansyöjäksi” mieltävät) tietystä demografisesta segmentistä politisoivat asiaa jopa innokkaammin kuin kasvisruokailijat, mikäli omat havaintoni sosiaalisen median kommenttikentistä mitään suuntaa antavat. 

Lopultahan kaikki on ideologian kuitua yhteiskunnan kankaassa, jos filosofi Slavoj Žižekiä uskomme. Ja häntä vielä siteeratakseni: “…we reach the supreme irony of how ideology functions today: it appears precisely as its own opposite, as a radical critique of ideological utopias.”

Näinhän tässäkin taisi käydä: kasvisruokailun edistäminen koetaan ideologiseksi projektiksi, ja sitä vastaan hyökätään kovin sanoin, mutta yhtä lailla, jollei jopa enemmän, ideologian, tai “ideologian” takaa. Toisaalta miksi ihmeessä sitä omaa ideologiaa ei haluta tunnistaa ja tunnustaa: aatetta, jonka takana seisoo. Ei minulla ole kovin vaikeaa tunnustaa, että olen kestävän kehityksen, eettisen ruoantuotannon ja muun vastaavan viherpiiperryksen puolella, ja jopa enemmän aatteellisesti kuin käytännössä, sillä olen aika selkärangaton vätys. Kyllä lihan ja lihajalosteidenkin massatuotannon puolestapuhujilla on sana hallussaan, vaikka argumenttien sisältö vaihtelisikin.

Todisteena tästä toimikoon Helsingin kaupunginvaltuuston muinainen keskustelu koulujen kasvisruokapäivästä. Usein ideologia ja argumentit asettuvat riemastuttavaan ristiriitaan.

Ja sillä sipuli

Eräänlaista diplomatiaa ja konsensusta voisin hakea seuraavilla ehdotuksilla:

• Saat kutsua ruokaa ihan millä nimityksellä haluat, kunhan et tee sitä työksesi elintarviketeollisuudessa. Siinä tapauksessa sinua sitovat tietyt säädökset, pidit niistä tai et. 
• Koita kestää markkinoinnin uudet väännökset, sellaisia on ollut maailman sivu.
• Voit ruokkia lastasi valitsemallasi tavalla (muista monipuolinen ravinto).
• Kuluttajavalinnoilla on aina jonkin sortin eettis-ekologis-ideologinen jälki – näistä sitten tapellaan somessa. 

Kai se pahamaineinen joku tästäkin kirjoituksesta jonkin sortin woketusta tai muuta nykyrappiota löytää, mutta jos kiukku nousee liian suureksi, kannattaa haukata jotain maittavaa. Se tasoittaa verensokeria, jos ei muuta sitten.

Ruoka- ja mielenrauhaa kaikille tasapuolisesti!