Riittämättömyyden tunteeni johtuvat siitä, että en riitä – sitä ei tunteista puhumalla ratkaista
Riittämättömyyden tunne on hyvä hälytyskello, kertoo Kodin kuvalehti. Joskus riittämättömyyden tunteen taustalla ovat epämääräiset toiveet, valistaa puolestaan Eeva. Onnellinen avioliitto -blogi puolestaan ruotii, mikä sitten eteen kun riittämättömyyden tunne iskee parisuhteessa. Hidasta elämää -blogi tarttuu aiheeseen sekin: Toistin itselleni: ”Olen riittävä” — miksi se ei helpottanut riittämättömyyden tunnetta?
Lusikkansa soppaan tunkee myös evankelisluterilainen kirkko ja pureutuu riittämättömyyden tunteisiin vanhemmuudessa. Duunitori antaa kuusi vinkkiä siihen, kuinka selviytyä riittämättömyyden tunteista työelämässä. Ja niin edelleen.
Riittämättömyyden tunteista kirjoitetaan säännöllisesti ja paljon. Tunne riittämättömyydestä näyttää olevan yhteiskuntaa niin läpileikkaava kokemus, että se voidaan ottaa annettuna ilman sen kummempaa kriittisyyttä. Työelämä kiireistyy ja ruuhkavuodet ovat usein armottomat, joten tämä on tietysti täysin ymmärrettävää. Silti tämä kaikki keskustelu riittämättömyyden tunteesta jättää kokonaan varjoon sen sinänsä ihan mahdollisen tilanteen, että kyse ei ole vain tunteesta. Voi olla niin, että ihminen ei vain tosiasiallisesti riitä.
Kriisini ei ole eksistentiaalinen
Minun riittämättömyyden tunteeni on viime aikoina johtunut vain ja ainoastaan siitä, että aika, energia ja kapasiteetti ei riitä kaikkeen siihen tärkeään, mitä minun pitäisi tehdä. Pieni koiranpentu, parisuhde, perhe, suku, järjestötoiminta ja työ ovat tällä hetkellä sellainen kokonaisuus, jossa käytännössä vain vaihtelee se, mikä näistä elämän osa-alueista milloinkin kärsii. Helppo ratkaisu olisi tietysti luopua joko koirasta, perheestä, parisuhteesta tai työstä, mutta käytännössä en tietenkään voi tehdä mitään näistä. Järjestötoiminta on kyllä vähentynyt.
Riittämättömyyden tunteiden käsittely ei vie yhtään mihinkään jos tosiasia on, että ei riitä. Ehkä tämä on lopulta olennaisin syy siihenkin, miksi ”minä riitän” -toistelu ei Hidasta elämää -blogissakaan auttanut? Tunnetyöllä ja itsereflektiolla ei tämä tilanne muutu. Terapeutilla käyminen toisi vain uuden, täysin mahdollisesti lisäkuormitusta aiheuttavan sitoumuksen, säännöllisen merkinnän kalenteriin.
Se, että en tällä hetkellä riitä ei ole eksistentiaalisen kriisin paikka vaikka tuntuu, että tässä yhteiskunnassamme sen pitäisi minulle sellainen olla. Minun pitäisi ilmeisesti tuntea suurta häpeää. Vaikka ongelmana on enemmänkin yhteiskunta kuin minä. Meidän yhteiskunnassamme on jotakin perustavanlaatuisesti vialla, jos meidän kaikkien täytyisi koko ajan tehdä enemmän kuin pystymme ja jaksamme. Samalla sitten tuhoamme elonkehäämme kiihtyvällä tahdilla.
On kerrottava muille jos ei riitä
Eri asia on tietysti sitten se, että tilanne on kommunikoitava niille ihmisille, joiden elämään se vaikuttaa. Siinä lienen onnistunut vähintäänkin vaihtelevalla menestyksellä. Tämä saattaa silti olla se vaikein kynnys ylitettäväksi, koska meidän pitäisi sentään ymmärtää hävetä kelvottomuuttamme kun emme pysty täyttämään meille asetettuja mahdottomia odotuksia.
Nokkela, medialukutaitoinen lukija toivottavasti jo ymmärsikin, että käsittelen tässä asiaa hyvin subjektiivisesti. Monilla ihmisillä oikeasti on huijarisyndroomia tai esimerkiksi menneistä traumaattisista kokemuksista johtuvia riittämättömyyden tunteita, joita en vähättele. Ja onhan minullakin välillä sellaisia elämää hankaloittavia, perusteettomia riittämättömyyden tunteita.
Silti ongelma on enemmänkin yhteiskunnallinen kuin yksilöpsykologinen, vaikka meidän kerta toisensa jälkeen annetaan toisin ymmärtää. Tarvitsemme sellaisen yhteiskunnan, jossa riitämme. Käytännössä se tarkoittanee ainakin sitä, että meidän pitäisi järjestää yhteiskunta sellaiseksi, että voisimme kaikki tehdä vähemmän. Ja sen vähemmän voisimme tehdä paljon nykyistä enemmän yhdessä.
Tämä ajatukseni ei tietenkään ole uusi eikä omaperäinen. Ja itse asiassa käsittelen tätä samaa asiaa jo ensimmäisessä Lapselliset miehet -blogitekstissäni vuodelta 2015.
Pasi Huttunen