Raportti peruskoulusta: Näin täällä oikeasti eletään!

On helmikuinen tiistaiaamu, ja opettajat ympäri Suomen heräilevät tavalliseen työpäiväänsä. Minun päiväni ei kuitenkaan ole tavallinen. Olen nimittäin saanut erikoistehtävän sivistystoimenjohtajalta, jonka serkku on tunnettu poliitikko. Tänä päivänä minun on määrä kierrellä työpaikkani oppitunneilla ja kirjoittaa raportti kaikesta, mitä näen, kuulen, aistin ja tunnen. Mitä kouluissa oikeasti tapahtuu otsikoiden ja kiihkeiden somepostausten takana? Olen innoissani, sillä tehtävässäni pääsen yhdistämään intohimojani ja osaamistani: Päivystän, Evaluoin, Raportoin, Vakoilen ja Observoin – en tosin välttämättä tässä järjestyksessä. 

Kun saavun koululle, pakkanen huitelee parissakymmenessä asteeessa. Jääpuikot törröttävät kivikovina koulun räystäistä. Katto vuotaa lämpöä, kuumalla ja kostealla ilmalla se suorastaan valuu. Rännitkin ovat sateella ylitsevuotavaisia, eivätkä syöksyputket jaksa purkaa sisästään koko katolle kaatuvaa lastia. Myrskyjen aikaan ne tärisevät sisällään virtaavan nesteen paineesta, pysyvät pystyssä vain juuri ja juuri. Kun astun ovesta sisään, kello lyö kahdeksan. Se tuo mieleeni jo nuoruutensa  ohittaneen miesopettajan aamuvenyttelyä tekemässä: kädet pystyssä, pikkuviisari alaviistossa.

Päivä alkaa tuttuun tapaan aamunavauksella. Oppilaat parveilevat unisina ja aamuäreinä juhlasalissa, opettajat heiluttelevat touhukkaina karttakeppejään. Rehtori kiipeää lavalle lama-ajan mekossaan. Kangasta on kulutettu niin niukasti, että hän joutuu jatkuvasti vetämään helmoja alaspäin. Tästä taas seuraa se, että vaateriepua on nostettava myös ylöspäin, sillä kangas ei veny mihinkään suuntaan. Lopulta rehtori alottaa aamunavauksen toinen käsi rintavaon, toinen haaruksen peittona. Hän lukee ääni väristen lyhyen katkelman Tommy Tabermannin runokokoelmasta Eroottiset runot: 

Minä olen se

jota sinä pelkäät

Minä olen se

jota ilman et voi olla

Minä olen se joka

juottaa sinulle

oman veresi, vie

sinut merelle

Minä olen aistit, sinä olet alamainen

Yhdessä olemme täydellinen.

Opettajat taputtavat käsiään kiihkeästi ja rytmikkäästi posket palaen, mutta oppilaat vilkuilevat sivuilleen vaivautuneen näköisinä. Päätän käydä vilkaisemassa kirjastoon, jossa on samaan aikaan meneillään seurakunnan aamunavaus niille harvoille oppilaille, jotka vielä kirkkoon kuuluvat. Isokokoinen ja viiksekäs, kaftaaniin ja sateenkaaren värisiin lipereihin sonnustautunut pastori on kyhännyt lainaston nurkkaan jonkinlaisen alkeellisen saarnastuolin, jonka päällä seisoen hän lukee jylisevällä äänellä katkelmaa Raamatusta: 

Miten kaunis, miten ihana oletkaan,

rakastettuni, riemuni!

Sinun vartalosi on kuin palmupuu,

sinun rintasi ovat sen tertut.

Minä ajattelen: tuohon palmuun minä nousen,

sen hedelmiin minä tartun!

Kuin rypäletertut ovat sinun rintasi,

hengityksessäsi on omenan tuoksu,

sinun suusi maistuu jalolta viiniltä

joka kiihdyttää rakkauttani

ja kostuttaa uinuvien huulet.

Tunnistan katkelman: Laulujen laulu 7:7–10. Pastorin posket punoittavat. Hintelä kanttori horjuu korkeassa polviasennossa sielunpaimenen jalkojen juuressa luuttua soittaen. Trubaduurin pitkät ja aistikkaat sormet hyväilevät soittimen kaulaa toisen käden sormien näppäillessä taitavasti kieliä kaikukopan reiän vaiheilla. Paikalle on raahattu jostain syystä myös seurakunnan suntio, joka paimentaa hätääntynyttä laumaa pitkällä kolehtihaavillaan. 

Käyn opehuoneessa kahvilla ennen ensimmäistä oppituntia. Kollegoita istuu mustilla nahkasohvilla, tunnelma on intensiivinen ja latautunut. Luulen, että minun erityistehtäväni vuoksi jokainen panee tänään parastaan. Ja toden totta, tarjoiluissa ei ainakaan ole säästelty. Pöydällä on ainakin ostereita, granaattiomenoita, manteleita, suklaata, karpaloita ja saksanpähkinöitä. Joku hörppii kombuchaa, toinen taas imee valkosipulinkynttä. Tummanpunaiset, ikkunoiden eteen vedetyt paksut verhot luovat hämyisen tunnelman, taustalla soi luonteikas jazz, keskustelu on vaimeaa, äänet käheitä ja tummia. Anopinkielet talvehtivat huoneen nurkassa odottaen kesää ja huumavasti tuoksuvaa kukintaansa. 

Kun kongi soi, suuntaan ensimmäiselle tunnille, joka sattuu olemaan saksaa. Günther-opettaja odottaa oppilaita nahkahousuissaan ja pitkävartisissa saapikkaissaan koppalakki takaraivolle työnnettynä. Kokeneen maisterin huolellisesti vahatut pitkät viikset kiiltävät, kun hän aloittaa: “Tänään harjoitellaan lausumaan Erika Vikmanin euroviisukappaleen nimeä Ich komme! oikeaoppisesti: soinnillinen, vuotava h, ryhdikäs ja terävä k, lyhyt ja napakka m!” Günther on tarkka poika eikä siedä laiskaa ääntämystä. Jätän nolostelevat oppilaat germanofiilin haltuun ja jatkan matkaani. 

Musiikinluokassa soi sama ajankohtainen kappale, jota edellisellä tunnilla käsiteltiin oikeaoppisen ääntämyksen näkökulmasta. Kun saavun paikalle, havaitsen musiikinopettaja Savannahin pukeutuneen teeman kunniaksi lateksiseen korsettihameeseen ja tanssivan kiemurrellen luokan etuosaan pystytetyllä lavalla. Oppilaiden tehtävänä on pisteyttää viisuehdokkaita, Savannahin suosikista ei ole epäselvyyttä. Luokassa leijuu hien, myskin, Hot Twilight -hajuveden ja feromonin tuoksut sekaisin. Joku pieraisee hädissään, ääntä en kuule mutta haju puskee voimakkaana entisten tuoksujen läpi. Moni oppilas on painanut päänsä pulpettiin, pojilla on järjestään huput syvällä päässä. Sakea ilma ja voimakas hajumaailma alkavat pukkauttaa siinä määrin, että suljen oven ja suuntaan kohti köksänluokkaa. 

Kotitaloudenopettaja Jessica pitää kahdeksasluokkalaisille hedelmäteemaista kaksoistuntia. Näyttävään, verenpunaiseen essuun pukeutunut lehtori makaa kyljellään opettajanpöydällä, ja oppilaat asettelevat hänen ympärilleen trooppisia, osin eksoottisiakin hedelmiä: papaijoita, avokadoja, mangoja ja granaattiomenoita. Joku syöttää opettajalle viiirypäleitä ja mansikoita, toisen tehtävänä on pursottaa kermavaahtoa suoraan hänen suuhunsa. Jessica itse kuorii banaaneita ja kutsuu aika ajoin sormeaan koukistaen  oppilaita ottamaan haukkuja. Pedagogisesti Jessicaa ei voi kuin ihailla; oppilaathan kirjaimellisesti syövät hänen kädestään. 

Hedelmillä puljaamisen katselu saa nälän heräämään minunkin sisälläni. Vatsani mouruaa kuin villikissa, kun kälpäilen ruokalaan. Kirkkaaksi vahatun linjaston päässä tarkistan ruokalistan. Tarjolla on valkopapukastikkeella ryyditettyjä noin 15 sentin pituisiksi tangoiksi muotoiltuja tofumakkaroita kaalipedillä. Jälkiruoaksi on persikoita, juomaksi kirnusoijapiimää. Vesi kielelläni lapan lautaseni täyteen ja siirryn opettajien pöytään. Jostain syystä ruokalassa ei näy montaakaan oppilasta. Lienevätkö saaneet mahansa täyteen köksäntunnilla? 

Ruokailun jälkeen päivä kuluu kuin hujahtaen. Liikuntatunnilla tutustutaan tankotanssin saloihin lihaksikkaan ja notkean, öljyllä vartalonsa sivelleen trikooasuisen Olavi-open johdolla, terveystiedossa taas Samuel opastaa, miten kurkulle puetaan lateksipuku. Opastuksen jälkeen hän näyttää, kuinka syvälle kurkun voi työntää nieluun ilman oksennusrefleksiä. Onneksi Sam sentään riisuu kumihupun ja pesaisee kurkun ennen näytöstään, vaikka painottaakin, että kumihuppu on näihin hommiin ryhdyttäessä syytä pitää yleensä paikoillaan – varmuuden vuoksi. Päivän lopuksi kuuntelen, kun äidinkielenopettaja Bettina lukee ääneen Nick Caven romaania Bunny Munron kuolema. 

Päivän erikoistehtäväni alkaa olla pulkassa. Olen nähnyt intohimoa, heittäytymistä, luovuutta ja nälkää; kuullut jazzia, europoppia, runonlausuntaa, luuttumusiikkia ja läähätystä. Tunteiden, makujen ja näköaistimusten kirjo on ollut valtava. Olen vaikuttunut. Vanha kansa voi nukkua yönsä rauhassa, sillä lapsemme ja nuoremme ovat hyvissä käsissä. Pitäkää poliitikot näpit irti peruskoulusta. 

Otto Kallioranta