Pulmallista palautetta

Lapseni on yllättävän hyvä sekä antamaan että vastaanottamaan palautetta. Paitsi silloin kun ei ole. Tavallisesti hän ottaa kiittävän palautteen vastakiitoksin ja iloisena ja kriittisen palautteen keskustellen. Paitsi silloin kun ei ota.

Itse olen aina kokenut kovin vaikeaksi ottaa vastaan palautetta sekä antaa sitä, mikä ei sinänsä ole etu opettajan ammatissa. Ensimmäinen perustuu pelkoon sokeudesta omia tekemisiään kohtaan. Toinen perustuu pelkoon sokeudesta muiden tekemisiä kohtaan.

Palaute on siitä pirullista, että sen pitäisi jotenkin olla objektiivista, mitattavaa tai edes validia. Silti niin sanotun laadullisen palautteen jokainen antaa omista lähtökohdistaan. Palautteen antaja saa myös siinä sivussa vähän automaattisesti auktoriteetin leiman – usein jopa omasta osaamisestaan huolimatta. Siinäkin piilee omat riskinsä. Lapsille toki aikuinen palautteen antajana on melko luonnollinen auktoriteetti.

Niin tai näin – väärinpäin

Yliopiston kirjallisuudenopinnoissa tein proseminaarityöni (ei kai niitä enää tehdä?) Leena Landerin Käskyn uushistoristisesta tulkinnasta. Teoriapuoli oli sen verran monimutkainen, etten itse sitä oikein tajunnut. Kuten ei opponenttiharjoittelijanikaan, mitä ei hänen synnikseen laskettako, sillä rynnistin oman osaamiseni rajojen yli. Sainkin siis kuunnella lähes koko arvokkaan palautteenantohetken listaa tekemistäni kirjoitus- ja näppäilyvirheistä, vaikka en ollut oikolukenut koko roskaa, sillä muu tarttumapinta oli kovin ohut. Vähän kuin en oikolukenut graduanikaan.

Ongelmani kaikessa palautteessa on tiivistettynä seuraava: Positiivisen palautteen antajat vaikuttavat vilpillisiltä tai kehuvat vain siksi, etteivät halua loukata. Negatiivisen palautteen antajat keskittyvät vääriin asioihin, eivätkä näe nillitykseltään yleensä kokonaiskuvaa. Neutraalin palautteen antajat ovat ympäripyöreitä. Rakenteellisesti huonon palautteen antajat ovat laiskoja sekä voisivat ilmaista mielipiteensä selkeämmin ja viitseliäämmin. Rakenteellisesti hyvän palautteen antajat keskittyvät liikaa palautteen rakenteeseen, ja heiltä jää itse palautteen kohde huomiotta. Tämä kaikki älytön pähkäily siis tapahtuu pääni sisällä ja tekee palaute-elämästä aivan helvettiä.

Pahinta kuitenkin on palautteensaannissa ilkeästi aivonnurkkaa takova ajatus: Mitä tuo minusta ajattelee? Että ihon alle menee. Aina.

Onneksi tähän saa apuja!

Niitä apuja

Kotimaisten kielten keskuksen mainiossa Palauteblogisarjassa Minna Pyhälahti ruoti palautteenantoa ja -saantia useastakin eri näkökulmasta. Tiivistän tähän osuvimmat huomiot ja vinkit. Pyhälahti käsittelee blogissaan tekstipalautteita, mutta lavealla pensselillä sovellan hänen huomioitaan kaikkeen palautteeseen, myös kasvatukselliseen.

Rakentava palaute on kaiken a ja o.
Positiiviseksi naamioitu lannistava palaute vain korostaa kommentojan asemaa: ”En halua kuulostaa ilkeältä, mutta…”
Onnistumisten ja kannustamisen rooli on oikeasti tärkeä.
Palaute voi vaikuttaa jopa palautteensaajan identiteettiin.
Kaikesta voi löytää ainakin yhden onnistumisen tai hyvän ratkaisun.
Positiivisen palautteen osuus ei saisi olla kohtuuttoman pieni kritiikkiin verrattuna.
Pitäisi pyrkiä konkretiaan.
Joskus kannattaa pitää askareessa tauko ja sen jälkeen antaa itselleen palautetta.
Pyydä palautetta oikealta kohderyhmältä, oikeaan aikaan ja oikeista asioista.
Kaikkea ei ole pakko ottaa vastaan.
Älä nolaa palautteella.
Anna kehuva palaute julkisesti, moittiva kahden kesken.
Palaute ei saa tulla ylhäältä alaspäin.
Myönteinen kommentti saattaa kannatella pitkään.

Ja viimeisenä oma suosikkini:

Terve järki ja hyvä sydän ovat erinomainen yhdistelmä.

Näillä neuvoilla uskoisin itse kunkin pärjäävän niin aikuisten kuin lastenkin kanssa. Vielä kun muistaisi näitä Pyhälahden hienoja neuvoja noudattaa.