Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Prinsessat osaavat muutakin kuin hymyillä

29.11.2017

Suomalaisessa lastenkirjallisuudessa perinteinen prinsessa on joutunut nurkkaan häpeämään. Oikeasti prinsessat osaavat paljon muutakin kuin hymyillä, eikä hymyilemisessä sitä paitsi ole mitään väärää.

Luen paljon lastenkirjoja kolmivuotiaalle tyttärelleni ja olen tehnyt subjektiivisen, mutu-tuntumaan perustuvan havainnon: suomalaisissa lastenkirjoissa tytöt eivät solahda heille perinteisesti varattuun kiltin pikkuemännän tai prinsessan rooliin. Hyvästä esimerkistä käyköön Eppu Nuotion ja Aino Louhen Tämä vai tuo? Viljan syntymäpäivät (Bazar, 2014), jossa seikkailevat pienet tytöt, Fiinu ja Vilja. Tarinassa Fiinu menee äitinsä kanssa Viljan syntymäpäiville, joilla leikitään, syödään ja tanssitaan.

Kirjan miljöö ja henkilöt kertovat tekijöidensä kaupunkilaisesta, ekologisesta ja suvaitsevaisesta maailmankuvasta: Fiinu ja äiti liikkuvat kävellen, pyörällä ja bussilla. Kerrostalon hississä äiti haluaisi kävellä – ehkäpä hyötyliikunnan vuoksi – mutta Fiinu tahtoo mennä hissillä. Vilja on tummaihoinen, eivätkä kummankaan tytön äidit ole luonnollisesti mitään vetyperoksidiblondattuja, Crocsit jalassa tallustelevia kerrostaloheidejä vaan rennon tyylikkäitä taiteilijanaisia, ehkä yksinhuoltajia. Miehistä tai isistä ei ainakaan puhuta. Synttäreillä tarjotaan vegaanista raakakakkua. Fiinu ja Vilja leikkivät mieluummin toiminnallisia noitia kuin hymyileviä prinsessoja. Lastenkirjojen tyttöoletetut eivät ole mitään sievästi hymyileviä pikkukeijuja vaan taistelijoita, ninjoja ja noitia.

Fiinun ja Viljan miljöö on tyypillistä 2010-luvun lastenkirjakuvastoa, jonka maailma on moderni ja avarakatseinen. Lastenkirjailijat ja kuvittajat ammentanevat aiheensa omasta elinpiiristään, mikä näkyy kirjoissa. Taiteilijat kun tuppaavat itsekin olemaan arvoiltaan rentoja, ympäristöä kunnioittavia, monikulttuurisuutta kannattavia ja kansainvälisiä tyyppejä. Ja hyvä niin. Jääkööt 50-luvun maailmankuvaa välittävät lastenkirjat vaikkapa omien teekutsuliikkeidemme kustannettaviksi.

Kummastelen kuitenkin hieman sitä, että Louhen ja Nuotion kirjassa Vilja ja Fiinu valitsevat prinsessaleikin sijaan noitaleikin, koska toteavat prinsessojen osaavan vain hymyillä mutta noitien sentään taikoa. Uskon, että taiteilijat haluavat sanoa, että tytön ei tarvitse mennä ikiaikoja tytöille tarjottuun muottiin, johon mahtuakseen pitää olla kiltti ja nätti, sopeutuvainen pikku prinsessa. Käänteisesti ajateltuna tämä kunnioitettava sanoma kääntyy kuitenkin viestiksi, jossa tytöille sanotaan, että prinsessana oleminen on passiivisuutta, hymyilemistä, kohteliasta ja hillittyä käytöstä ja että siinä olisi jotain vikana. Ikään kuin sellainen tyttö olisi jotenkin vajaa, väärä ja typerä. Kuka sitä paitsi on keksinyt, etteivät prinsessat osaa muuta kuin hymyillä?

Ehkä juuri kiltin prinsessamyytin alasajon vuoksi monen tiedostavana kaupunkikulttuurin erikoisemäntänä tai -isäntänä itseään pitävän suomalaisen on ollut niin vaikea sulattaa lukemattomissa laulukilpailuissa toiseksi tullutta Saara Aaltoa, Suomen tulevaa euroviisuedustajaa. Tyyppi on kyllä rohkea ja itsenäinen oman tiensä kulkija, mutta pakkoko sen on olla tuollainen prinsessa? Se on noloa! Eihän prinsessoilla ole aivoja. Mutta kuinka ollakaan: aikuisten ihanteet eivät vastaakaan lapsen todellisuutta. Prinsessa osaa muutakin kuin hymyillä.

Varmasti on niin, että vapaasti kasvaessaan lapsi on useimmiten villi, toimelias ja kapinallinen. Tyttöjä on läpi historian kasvatettu kilteiksi ja sopeutuviksi, ja tätä normia nykylastenkirjat ansiokkaasti rikkovat. Kaikki eivät kuitenkaan ole temperamentiltaan villejä ja aktiivisia seikkailijoita. Ehkä on yksinkertaisesti niin, että nyt on kilttien tyttöjen ja seikkailijapoikien vuoro olla hiljaa suomalaisessa lastenkirjallisuudessa, vihdoin viimein.

Luin muuten taannoin lapsilleni kirjan pojasta, jolla oli useampia siskoja. En muista kirjan nimeä, mutta tarinassa perheen ainoa poika leikki salaa (!) siskojensa nukeilla ja barbeilla ja huomasi sen olevan kivaa. Mielenkiintoinen maailma! Toivottavasti jonain päivänä olemme oikeasti niin tasa-arvoisia, että joku kirjoittaa lastenkirjan, jossa sekä pojat että tytöt saavat olla ihan avoimesti prinsessoita, vieläpä ujoja ja hymyileviä, peräti passiivisia – niin, jopa knapsuja.

Otto Kallioranta

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »