Pikku kakkosen sydän

Kotonamme käydään varmaankin samanlainen rituaali kuin tuhansilla muillakin lapsiperheillä Suomessa: Lapsen nouto päiväkodista, mahdollinen itkupotkuraivareita sisältävä kauppareissu, vaatteet pois eteisessä, käsien pesu, joku välipala ja viimein palkinto kaikille: Pikku kakkonen.

Sen aikana vanhemmat saavat tunnin ajan puuhata joko työpäivän rästihommia, laittaa ruokaa tai – parhaassa tapauksessa – röhnöttää sohvalla katsomassa itsekin ohjelmaa. Siinä voi sitten haaveilla omien lapsuusmuistojen parissa tai ihmetellä, miten lastenohjelmat ovatkin muuttuneet.

“Meillä ruutuaika on puoli tuntia päivässä”, eräs isä sanoi minulle. Sitten hän jatkoi: “Paitsi Pikku kakkonen. Sitä ei lasketa ruutuajaksi.” Se kertoo jo paljon ohjelman asemasta. 

Tämä teksti on täysin puhdas varhaiskeski-ikäisen isän nostalgiatrippailu lapsuutensa ohjelmien parissa. Koskapa meillä juuri saatiin telkkari kiinni ja lapsi nukkumaan, saatan valahtaa läppärin kanssa sohvalle ja vaipua muistoihin. Sivistystyön nimessä yritän saada mukaan joitain historiallisia knoppitietojakin.  

Kaikeksi onnekseni muistojeni luotsina on Pikku kakkosen vastaavana tuottajana vuodesta 2017 työskennellyt Teija Ryösä. Hän tuli ohjelmaan kuvaussihteeriharjoittelijaksi jo vuonna 1984, joten Ryösä on varmasti oikea henkilö opastamaan tieni nostalgisten vuosien läpi. 

Alku

Pikku kakkonen lähetettiin ensimmäistä kertaa 11.1.1977. Ohjelmaa juonsi Pekka Salo, joka sai jo seuraavana vuonna työparikseen Ransu Karvakuonon. Salo antoi äänensä myös Eno-Elmerille. Karvakuonoihin kuuluivat myös Nuska-kissa ja Kaapo-lintu, jotka poistuivat lähetyksistä viimeistään 90-luvulle saavuttaessa.

“Karvakuonot olivat jo, Pelle Hermannista tehtiin viimeisiä jaksoja ja Rölliin tulin kuvaussihteeriksi. Ei tuntunut siltä, että oltiin aloittamassa jotain. Pikku kakkonen oli vakiintunut lastenohjelma jo aloittaessani”, Ryösä kertoo ja valaisee ohjelmaidean kivijalkaa:

“Pikku kakkonen alkujaan, vuonna -77, rakentui vahvasti silloisen varhaiskasvatussuunnitelman teesien pohjalle. Sitä on eri vuosikymmenillä peilattu, koska varhaiskasvatussuunitelma on muuttunut. Mukaan on tullut paljon eri asioita jotka kuvastavat kulloisenkin vuosikymmenen henkeä, kuten mediakasvatus. Nykyään teemme myös paljon suoria toimintatuokioehdotuksia varhaiskasvatuksen käyttöön, jossa Pikku kakkosen ohjelmia voi käyttää osana varhaiskasvatusta, sillä mukana on paljon tutkimuspohjaa osana sisältöjä.” 

Aluksi Pikku kakkosen ohjelma oli pääosin kotimaista. Mukana oli jo silloin esim. Nukkumatti ja muita kansainvälisiä animaatioita. Lähetykset olivat tiistaista torstaihin ja ohjelma-aika puoli tuntia. Pian lisää ulkomaisia ohjelmia tuli kotimaisten rinnalle, ja myöhemmin viikottaisia lähetyspäiviä oli jo viisi. Nyttemin raskaan sarjan kuluttajat voivat nauttia Pikku kakkosesta kahdesti arkipäivisin sekä lauantai- ja sunnuntaiaamuisin, jos ruutuaika ja pää kestävät. Minulla kestävät. 

Ryösä kertoo lähetysmäärän kasvaneen aika huikeasti vuosien aikana. “Viikonloppuohjelmisto siirtyi ykköseltä 2002, kun tuli Ylen lastenohjelmien toimitus. Arkiaamujen ohjelmisto alkoi 2008. Toive tuli perheiltä, että saisivat arjen toimet suoritettua. Siihen palautteeseen on sitten vastattu. Tietysti Areenan katselu vähän tasoittaa sitä, ettei lähetysajoilla ole niin isoa merkitystä enää. Toisaalta broadcastingin päivittäinen ohjelmisto aika hyvin rytmittää lapsiperheitten arkea.”  

Juontajat ohjelman ankkureina

Juontajia Pikku kakkosessa on ollut aina, mutta väkimäärä ja kiinnitysten käytännöt ovat vaihtuneet monesti Pekka Salon vuosista. 

“Systeemit ovat muuttuneet hyvinkin paljon vuosien aikana”, Ryösä myöntää. “Esimerkiksi 80-luvulla juontaja oli aina viikon kerrallaan. Perjantaisin oli erityisohjelmistoa, alkuun yksittäisiä draamoja, myöhemmin seikkailusarjoja, esim. Temppurata tai Syrhämä, ja se tuli juontopaikaksi vasta -90–-00-luvulla. Osa on toimituksen vakituista väkeä ja osa on freelancereita. Pyritään siihen, että meillä on teeman mukaisia juontajia. Vaikka palikkataiteiluun tai johonkin muuhun. Juontamisen rinnalla kaikilla on muita työtehtäviä tai toinen ammatti. 

Toivomme, että jokaisella lapsella olisi kosketuspintaa Pikku kakkosen sisältöihin, on sitten kyse aistiherkkyydestä tai perhemuodosta. Tulisi sellainen tunne, että ‘mä tunnen juuri noin. Noin meilläkin on.’ Edelleen meillä on paljon työtä tehtävänä vaikkapa esiintyjien moninaisuuden kanssa. Toisaalta kaikki freelancerit meillä valitaan sillä perusteella, kuka on tehtävään sopivin täyttämään sitä sisältöpaikkaa. Mietitään paljon, miten kaikki ryhmät tuntisivat jonkinlaista osallisuutta Pikku kakkosesta.”

Nostalgiset suosikit

Pikku kakkosen posti on ollut mukana aivan alkuvuosilta, jolloin postimestarin virkaa toimitti Lauri Ruippo. Nykyään postin avaa ja kirjeet lukee Iina Suominen. Insertin tunnusmusiikki on ikimuistoinen ja niin tarttuva, että kolmivuotiaani opetteli sen numerosarjoineen muutamassa päivässä. Alkujaan, -70-luvun lopussa, tunnus oli vain omituinen vihelletty melodianpätkä. Ei ollut ennen paremmin. Knoppina voin kertoa, että laulun alkuperäisesittäjät ovat sisarukset Heli ja Satu Rusanen sekä säveltäjä Risto Hiltusen lapset Meri ja Piri. Äänitysvuosi oli 1981. 

Omat suosikkini olivat ehdottomasti Pelle Hermanni ja Rölli. Pelle Hermannin tarina katkesi ikävästi pääosan esittäjän Veijo Pasasen äkilliseen kuolemaan vuonna 1988. Tai oikeastaan ei varsinaisesti katkennut, sillä Pelle Hermannin viimeiseksi aiottu jakso oli kuvattu vain kaksi päivää ennen Pasasen menehtymistä. 

Rölli sen sijaan voi hyvin ja porskuttaa menemään. Allu Tuppurainen loi hahmon alun perin radion tarpeisiin vuonna 1985, mutta pääsi jo ihan liikkuvaksi kuvaksi seuraavana vuonna. Sen jälkeen onkin ilmestynyt näytelmäelokuvia, animaatioita, levytyksiä ja jos sun mitä. Vahva brändi, väittäisin. Tosin Pelle Hermannikin on tehnyt paluun kokoillan Timo Koivusalon ohjaamassa elokuvassa. Nimiroolia näyttelee Vesa Vierikko. Jatko-osa on tulossa elokuviin juuri ennen joulua.

Jo Pikku kakkosen aloitusvuonna kuultiin iltasatu Lasse Pöystin lukemana. Nykyään toimea hoitaa kunniakkaasti Pirkka-Pekka Petelius. Oma jälkikasvuni ei ole siitä vielä innostunut, ja omassa lapsuudessani iltasatua ei ohjelmassa kuultu. Johonkin nostalgiahermoon P-PP:n tarinointi kuitenkin itseäni resonoi, sillä katson sen mielelläni ja hieman herkistyen. 

Kansan viihdyttäjä ja sivistäjä

Valistus- ja sivistystyö on ollut aina Pikku kakkosen ydinaluetta. Aiheita ei ole varsinaisesti saarnattu, mutta kuitenkin saatettu kansan tietoon erilaisina tietoiskuina. Niistä ainakin omalle sukupolvelleni ikimuistoisin on varmasti Varokaa heikkoja jäitä, joka ahdisti lapsena niin maan vietävästi. Itse asiassa katsoin sen tätä kirjoitusta varten pitkästä aikaa, ja kylläpä ahdisti edelleen. Tietoiskuissa on myös muistutettu heijastimien tärkeydestä, turvallisesta vesillä liikkumisesta ja oikeaoppisesta polkupyöräilystä. Tätä nykyä valistuspuolta hoitavat mainiot liikennepuistokonstaapelit Maltti ja Valtti, joita näyttelevät hahmojen luoja Jerry Mikkelinen ja näyttelijä-muusikko Jussi Ollila. 

Ryösä huomauttaa, että valistus-sanaa ei enää käytetä: “Se on nykyään edutainment-muoto, eli ei ole enää valistava ja viihdyttävä eri paketeissa. Viihdyttävän sisällön lomassa tavoitteena on tarjota kasvatuksellista tai informatiivista sisältöä. Aikaisemmin oli valistavaa ohjelmistoa, etenkin TV1:n sisällöissä. Pikku kakkosella viihdyttävyys on ollut hyvinkin tärkeä. Jos katsoo ihan ensimmäisiä kirjoituksia sisällön tavoitteista, sieltä löytyy viihdyttäminen, virikkeiden tarjoaminen tarjota ja tunteiden kautta asioiden kokeminen, mikä liittyy vahvasti oppimiseen. Vaikka vain satujen kautta. Jää parempi muistijälki, kun oppimiseen yhdistyy tunteeseen.“

Osto-ohjelmat täydentävät ohjelmistoa

Pikku kakkonen esittää kotimaisen tuotannon lisäksi myös osto-ohjelmia, jotka ovat lähinnä kansainvälisiä animaatioita. Millä kriteereillä ne valitaan? 

“Ohjelmahankkijallamme, Virve Schroderuksella, on hyvät verkostot kansainvälisiin tuotantoyhtiöihin. Katsomme, kun Virven kanssa yhdessä tuumataan, mitä mikäkin hankinta tuo lisää nykyiseen tarjontaan. Ohjelmalle täytyy olla selkeä tarve, ja sen pitää tuoda jollain tapaa monipuolisuutta. Ohjelman pitää olla sisällöllisesti meidän arvojemme mukainen ja tietysti väkivallaton. Se on yksi tärkeimmistä arvoistamme; Että väkivalta ei ole koskaan ratkaisu.

Kotimaisen sisällön osuus on pysynyt viime vuosina kutakuinkin samana, mitä pidän tärkeimpänä asiana. Voidaan tehdä vaikka kiertue ja joku isompi juttu joka vuosi sekä tietysti sarjoja ja juontoja. Uutta mietittäessä kartoitetaan mitä meiltä puuttuu ja mitkä asiat ovat tämän päivän lapselle tärkeitä. Tietyt asiat vanhenevat kymmenessä vuodessa, ja ne tehdään uudella tavalla – liittyvät ne sitten vaikka musiikkipedagogiikkaan tai liikuntaan. Kansainvälinen hankinta täydentää tätä kaikkea. Esimerkiksi nyt meillä on hyvä yhteistyö Norjan NRK:n kanssa, joka tuottaa muun muassa Fantti-sarjaa.” 

Lapsi ensin

Pikku kakkosen kulttuurinen merkitys on valtava. Se on harvoja television ylisukupolvisia instituutioita juuri lapsille – ja miksei meille aikuisillekin. Ohjelmien tuotanto, juonnot ja kuratointi ovat vertaansa vailla.

“Kaikki lähtee lapsilähtöisestä ajattelusta”, Ryösä sanoo. “Tämä tehdään lapselle. Tavoite voi olla viihdyttävä, infomoiva tai aktivoiva, mutta lapsi sisällönkäyttäjänä on ensisijainen. Meillä ei ole mitään huoneentaulua, jossa lukisi, miten sisältö palvelisi, viihdyttäisi ja tukisi lapsen kasvua. Meille ne ovat itsestäänselvyyksiä, ja siksi niitä on niin vaikea kuvailla.”

Kaikki peilataan lapsen tarpeisiin, kehitysvaiheeseen ja hyvinvointiin. Ensimmäisenä me sanotaan esiintyjille, että mieti sitä lasta. Että tämä on suunnattu sille 5-vuotiaalle seikkailunhaluiselle tyypille. Tai tämä on sille mediankäyttöä aloittelevalle audioita kuuntelevalle taaperolle. Kun pitää mielessä sen pienen, tarjonnan ajattelu tulee luonnostaan.”

Pikku kakkosta tehdään sydämellä, mutta mikä on Pikku kakkosen sydän?

“Mun mielestä sydän on se lapsi.”