Opettajien suunnittelemassa koulussa viihtyisivät kaikki

Millainen olisi koulurakennus, jos me opettajat saisimme päättää? Pohdimme asiaa muutaman yläkoulun aineenopettajakollegan kanssa. Lähtökohdaksemme otimme itsestäänselvyyden: kun opettaja on onnellinen, voi koko kouluyhteisö hyvin.

Maalasimme kuvan opettajien unelmien koulusta. Mitä me kaipaamme?

Ensimmäinen toiveemme on rauha ja pysyvyys. Missä kaksi tai useampi lasta tai murrosikäistä kokoontuu, tuppaa siellä olemaan melua ja kolinaa. Melun hillitsemiseksi kaipaamme omia, pysyviä ja tarpeeksi tilavia luokkatiloja. Kukaan ei halua olla luokasta toiseen kiertävä läppäripedagogi.

Haluaisimme, että luokkien ovet olisivat umpipuisia ja seinät ääntä ja katsetta läpäisemätöntä materiaalia. Emme ota kantaa rakennusmateriaalin tarkkaan valintaan asiantuntemuksen puutteen vuoksi. Läpinäkymätön kuitenkin tarkoittaa, ettemme soisi seinien olevan ainakaan lasia. 

Olisi mukavaa, jos koulussa kaikuisi mahdollisimman vähän. Arkkitehtonisesti ylväät korkeat aulatilat ja hallit ovat hienoja, mutta jos niiden kattoja ja seiniä ei ole vuorattu akustiikkalevyillä ja verhoilla, on niissä meluisaa kuin marakassitehtaalla. Toivomme viihtyisyyttä, mutta emme pehmeän äänimaiseman kustannuksella. 

Moni meistä haluaisi tulla pyörällä töihin, jättää pyöränsä päiväksi turvalliseen pyörävarastoon, käydä rauhassa suihkussa ja ripustaa pyyhkeensä kuivumaan. Se ei välttämättä onnistu, jos sataa opettajaa kohden on kaksi suihkua ja viisi kaappia. Emme välttämättä tarvitse isoja saunatiloja ja poreallasta, vaikka kelpaisivat nekin. 

Toivoisimme, että meillä olisi riittävän tilavat ja viihtyisät sosiaalitilat. Kävin hiljattain noin sadan opettajan koulussa. Opettajainhuoneessa oli pöytä, jonka ääreen mahtui syömään kuusi opettajaa. Työskentelytilaa oli neljälle, luokkatilat olivat tunnista toiseen vaihtuvia saluunoita. Opettajat tekivät töitään sohvalla läppäri sylissä ahdituneen näköisinä.

Kun uutta koulua tai opetuksen uudelleenjärjestelyjä suunnitellaan, ottavat päättäjät huomioon monia asioita. Raha asettaa reunaehdot, ja oppilasmäärien ennusteet vaikuttavat siihen, millaiset ratkaisut ovat ylipäätään järkeviä. Arkkitehtoniset ambitiot ja pedagogiset muotivirtaukset sanelevat, millaiset sisä- ja ulkoseinät kouluun rakennetaan vai rakennetaanko niitä ollenkaan. Jos konsultti sanoo, että nyt on muotia tehdä seinät lasista tai luokkahuoneista hollitupia, joiden läpi kuljetaan neljästä eri ovesta, näin tehdään. Totta kai jokainen kaupunki ja koulupiiri haluaa olla aallonharjalla, kehityksen etujoukoissa. 

Me opettajat olemme jääneet suunnittelussa aina sivustakatsojan asemaan. Toki meitä “kuullaan”. Kun paikallislehdessä esitellään uutta koulua, sanotaan, että “opettajia on kuultu uutta koulua suunniteltaessa”. 

Lause naurattaisi, jollei se itkettäisi. “Kuuleminen” tarkoittaa nimittäin samaa kuin kuuloaistin normaali toiminta. Se on kuuntelemisen esiaste – oppilaskin kuulee oppitunnilla yhtä ja toista, mutta mieleen ei välttämättä jää yhtään mitään. Oppilas on kuullut muttei kuunnellut. 

Kuunteleminen päätöksenteossa taas on edellytys sille, että kuunneltu mielipide voidaan ylipäätään ottaa huomioon. Kuitenkin vasta opettajien näkemysten huomioon ottaminen suunnittelussa takaa sen, että koulusta tulee aidosti sellainen, joka toimii käyttötarkoituksensa mukaan kaikkein tehokkaimmin. 

Koulussa, jonka opettajat olisivat suunnitelleet, viihtyisivät kaikki.