Opettaja, ”parannu itse niin paranee!”

Moni opettajaksi opiskeleva havittelee kansankynttilän ammattia puhtaasti itsekkäistä syistä. He haluavat olla onnellisia, elää mukavaa elämää ja toteuttaa itseään. Opiskelijat haaveilevat muun muassa taloudellisesti vakaasta, turvallisesta elämästä, pitkistä lomista ja jopa perheen perustamisesta.

Näin lausuu Tampereen yliopistossa tehty tutkimus, josta kertovaan Ylen artikkeliin törmäsin selaillessani Facebookia opettajainhuoneen käymälässä.

Tulin lukemastani sangen murheelliseksi.

Pestyäni huolellisesti käteni jatkoin artikkelin lukemista syvenevän tyrmistyksen vallassa. Tutkimuksessa nimittäin todettiin, että vain kolmasosa opeopiskelijoista asettaa tulevalle työlleen yhteiskunnallisia päämääriä. Se veti erityisen vakavaksi. Missä on opiskelijoiden raitis isänmaallisuus, missä yhteiskunnallinen valppaus? Mihin on kadonnut suojeluskunta-aate?

Halusin sulatella lukemaani rauhassa ja menin oppituntien jälkeen koulun kirjastoon hiljentymään ja puhumaan koulun hengille. En ollut yksin, sillä sivummalla hyllyjen takana seisoi nuori, vastavalmistunut kollegani hartiat kyyryssä. Mokoma kynäniska selaili epäilemättä TikTokia. Hän ynisi jotain ja hamuili kädellään suuntaani. Vetäydyin inhosta väristen etäämmälle ja suuntasin kulkuni kohti Mikael Agricolan ikonia. Sytytin suitsukkeen ja ajattelin hetken nuorta opettajakollegaani. Uuden koulukunnan tyyppejä, tuumin. Itsekäs velttoilija, perhe ja kesälomat mielessä!

Märkäkorvasta välittämättä asetuin paikalleni seisomaan Seitsemän veljeksen ja Kalevalan väliin. Lausuin kuuluvalla äänellä kiitokseni Opetushallituksen pääjohtajalle, kuten tapanani on:

”Pääjohtaja, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, laiskat sairaanhoitajat, piittaamattomat sosiaalityöntekijät, vastuuttomat nuorisotyöntekijät tai vaikkapa tuo vastavalmistunut opettaja.

Minä pidän luokalleni yleisen kasvatuskeskustelun kahdesti viikossa ja osallistun vuosittain neljään ylimääräiseen vesoon, karkausvuosina jopa viiteen.”

Hyllyjen takaa kuului ähkimistä ja jysähdys. Kollegani oli iskenyt päänsä ilmeisesti kirjahyllyyn ja ryntäsi nyyhkyttän ulos kirjastosta. Katsoin hänen peräänsä halveksien. Nuori ja hemmoteltu, mädäntynyt opettajasukupolvi. Täysin pilalla!

Palasin luokkaani minäkin. Kohottuneessa mielentilassa nousin kateederille, avasin seisomatyöpisteen läppärin ja uppouduin töihin.

Kun havahduin, oli hämärää. Sielu jo tyyntyneenä katselin ikkunasta koulun autiota pihaa. Söin iltapalaksi kaksi lounaalta säästämääni näkkileipää, pesin lavuaarin ääressä hampaat, kainalot ja intiimialueet.  Avasin retkisängyn ja virtsasin emaliseen yöastiaan, sillä hälyt olivat jo menneet päälle. Ennen kun panin maate, laskeuduin polvilleni vuoteeni viereen ja luin paksulla äänellä lyhyen katkelman Uno Cygnaeuksen vihkimäpuheesta Jyväskylän seminaarin avajaisissa vuonna 1863:

“Sentähden on vaatimuksena ettemme ainoastaan opetuksellamme luokassa vaan myös koko olenollamme sekä koulussa että sen ulkona koemme vaikuttaa meidän uskotun nuorison (sivistystä) edistystä. Opettajan vaikutus onnistuu sen mukaan mimmoinen koko hänen olentonsa on. Hyvät lait, sopivat opetusohjeet ja tavat, hyvät opetuskirjat ovat kaikki tarpeellisia velikappaleita, mutta hengeä, oikeata voimaa eivät voi vuodattaa kouluun. On ja pysyy kieltämättömänä totuutena että opettajan ja kasvattajan oma kelvollisuus, hänen oma esimerkkinsä järjestyksessä tarkkuudessa, uutteruudessa, työnhalussa, totuudessa, korkeampain sivylisten lakein tottelemisessa sekä kerran määrrätyn järjestyksen uskollisessa seuraamisessa on luotettavin takuus kaikkein kasvatustieteellisten harrastusten edistymiselle. Opettajalle ja kasvattajalle ovat enemmän kuin muille ihmisille nämät sanat sanottuna: Parannu itse niin paranee!”

Otto Kallioranta