Onko arveluttavaa sanoa se? Isyys on tosi helppoa jos on rahaa ja sosiaalisia tukiverkkoja

Vanhemmuus on tosi helppoa! Tunnen näin yllättävän usein, mutta samaan aikaan tunnistan hyvin, että tämän laukominen voi olla vähän kyseenalaista ja tuntua joidenkin vanhempien mielestä jopa loukkaavalta. Antakaapa siis kun selitän.

Ensinnäkin kävi niin, että lasten äidin kanssa tuli ero jo vuosia sitten. Huonosti toimiva ydinperhearki muuttui hyvin toimivaksi vuoroviikkoarjeksi. Tämä seuraava kuulostaa vähän naurettavalta, mutta sellainen meidän sukupuolijärjestelmämme paino on: eron myötä minulla yhtäkkiä oli oma koti ja vanhemmuus hoidettavana miten mielin. Aiemmin olin ydinperheellistetty – ahdettu karsinaan, joka ei tuntunut omalta.

Sosiaalinen tukiverkko mummoloineen ja varamummoloineen on tietysti myös lähellä ja apua on piisannut. Tuskin voi liioitella sitä, kuinka paljon ja kuinka usein tämä on helpottanut ja keventänyt arkea.

Aika terveitäkin tässä ollaan.

Ja minulla on tietysti säännölliset, kohtuulliset tulot. Ei rahaa nyt erityisen paljoa ole, mutta on se riittänyt.

Oma huone ja omaa rahaa.

Sukupuoli suojaa odotuksilta

Merkittävää sekin, että en tiedä johtuuko se itäisestä ja pohjoisesta, umpimielisestä perimästäni vai mistä, mutta en ole niin sosiaalinen, että kovin paljoa välittäisin siitä, kuinka muiden mielestä suoriudun vanhemmuudestani. Olen huomannut ympäröivän yhteiskunnan tuomien paineiden ja odotusten tuovan monelle aika paljon raskautta vanhemmuudessaan tarpomiseen. Tietysti tunnistan ja tunnen tämän omassakin vanhemmuudessani, mutta selvästi vähemmän kuin moni muu.

Tässä toki suojaa myös sukupuoli. Äitiyshän se etenkin on kohtuuttomien odotusten alttarina. Jos näin vanhemmuutta vähän tutkineenkin yhteiskuntatieteilijän näkökulmasta joku asia on tullut selväksi, niin se, että äitiydessä onnistuminen on mahdotonta. Isyydessä epäonnistuminen puolestaan on melkein yhtä mahdotonta. Hesarissa Saara Ritvos pureutui äitiyteen esseessään. Hän pohtii, miksi äideillä on niin kova tarve esittää äärimmäisen hyveellisiä olivatpa sitä tai eivät:

Ovikello soi yllättäen. Ryntään paniikissa olohuoneeseen etsimään kaukosäädintä. Televisiossa pauhaava Pipsa Possu on saatava pois päältä.

Minä puolestani saatoin mennä vauva kantorepussa ja taapero kärryissä markettiin. Kaljahyllyn lähestyessä rattaista vapautunut taapero ryntää innoissaan hyllylle ja kiikuttaa minulle tölkin Sandelsia ja kailottaa kirkkaalla, kuuluvalla äänellä, että tästä isi tykkää! Ympärillä ihmiset lähinnä ihastelivat, että onpas suloinen lapsi ja kylläpäs on ihmeellistä, että isä on lasten kanssa liikkeellä kaupungilla eikä äitiä näy missään. On nämä nykyisät niin upeita! Monelle äidille tämä olisi sietämätön tilanne. Eikä lapsi toki väärässä ollut. Pirkka-lagerin ohella Sandels kuuluu ehdottomasti olutmaailman aateliin.

Aivan hiljattain olin tulossa perjantai-iltana junalla kohti kotia ja junamatka Joensuuhun on pitkänlainen, tulipa mistä tahansa. Istuin ravintolavaunussa toinen tai kolmas tuoppi seuramiehenäni. Lapseni opettaja sitten sattui siihen paikalle ja juteltiin hetken aikaa mukavia. Vasta jälkikäteen huomasin miettiä, että olisiko minun pitänyt nolostua siitä, että olen päissäni ja lapseni opettaja törmää siihen juttelemaan.

Parempi kirjoittaa asioita auki

Toisaalta se umpimielisyyteni estää minua ottautumasta myöskään lasteni arkeen ja puuhiin mitenkään suunnattoman intensiivisesti. Curling-vanhemmuus kuulostaa henkisesti aivan liian työläältä. Tietenkin yritän olla läsnä, mutta aktiivisuuteni vanhemmuudessa on varmaan lähempänä paheksuttavan heikkoa kuin ylistettävän erinomaista. Kyllä minä joskus sentään yläkoululaisen Wilmassa käyn, mutta lukiolaisen koulunkäynnistä pysyttelen kartalla lähinnä kyselemällä kun ollaan saunassa lauantaina. Luultavasti kyselen samat kysymykset joka kerta. Ja niistä tukiverkoista: oma saunani on hajalla, mutta vanhemmillani on muutenkin paljon parempi sauna. Aitokiuas ja kaikki.

Olen kyllä aidosti kiinnostunut lasteni elämästä. Noiden teinien elämähän on usein paljon kiinnostavampaa kuin minun keskiluokkainen, keski-ikää lähestyvä, tukevuutta keskivartaloon keräävä elämäni. Tasapainoilu siinä, kuinka paljon puutun noiden lasteni elämään saattaa kyllä kallistua sinne liian vähäisen puolelle, mutta ehkä se on parempi kuin puuttua liikaa?

Miksi sitten on kenties mielekästä muiden loukkaamisen uhallakin julistaa, miten helppoa minulla on? Vetoan brittisosiologi Beverley Skegsiin: yhteiskuntaluokkaa tehdään juuri tällaisissa kirjaamisen, arvottamisen, vaihdon ja näkökulmien valinnan prosesseissa (Elävä luokka, Vastapaino 2014, sivu 30). Parempi jos asioita kirjoitetaan auki ja altistetaan yhteiskunnalliseen keskusteluun – mietitään, pitäisikö jotain tehdä. Etuoikeus sekin toki on, että minulla on tällä tavoin varaa altistaa itseni teidän ruodittavaksenne.

Pasi Huttunen