Muiston pysyvyys

Aapo kertoi hienosti taannoisessa tekstissään tavaroiden historiasta, miten ne kytkeytyvät elämään ja muistoihin. Pasi jatkoi teeman parissa ja kertoi, ettei hän omista kovin montaa vanhaa tärkeää tavaraa, vaikka kirjahylly pursuileekin. 

Kun Aapo oli ilmoittanut kirjoittavansa aiheesta, Pasin lailla innostuin. Minullahan olisi tällaisia tavaramuistoja myös vaikka ja kuinka! Paitsi että ei ollut. Muistoni paljastuivatkin lähinnä immateriaaliseksi nostalgiaksi. Se on vahva voima, joka laukaisee tunnemyräkän jossain vatsanpohjan ja aivojen välillä.

Muistoja vain

Lingvistinä haluan saatteeksi tarkkailla hieman etymologiaa. Nostalgia tulee kieleemme ruotsin kautta latinasta. Lähtökohtina ovat kreikan sanat nóstos ’kotiinpaluu’ ja -algíā ’tuskaisuus’. Alkujaan kyse on oikeastaan ollut koti-ikävästä. Nostalgisiin asioihin onkin siis hyvä olla välimatkaa, ainakin ajallista, mutta usein myös fyysistä. Toki jokin uudistuote tai assosiaatio voi laukaista kaihoisat muistot, mihin perustuu kovin monen markkinamaakarin myyntistrategia. Itse olen käynyt kärvistelemässä uusimmat Tähtien sodat elokuvateatterissa ryöstöhintaan – vaikka todellisuudessahan niitä on tehty vain kolme joskus -70–80-luvuilla.

Kartoittelin muistojeni perukoita miettimällä miettien, mitkä kotini tavarat nostaisivat minussa lämpimien muistojen aallokon. Nostalgia heräsi monestakin asiasta:

– Hernekeitto ja Rambo (juuri tällaisena yhdistelmänä).
– Green Dayn konsertti ja vihreäksi värjätyt hiukseni vuonna 1996.
– Äitini kertomassa, miten varkaalle tulee paha mieli, jos hän varastaa letun (keksin itse esimerkin).
– Kun pääsi Leisure Suit Larryssa bordelliin (salasana oli Ken sent me).
– Ensimmäinen kielari liikuntahallin takana 6. luokalla. (Tökkäsin ensimmäisellä yrityksellä lippalakkini lipan pusukumppanini naamaan. Toinen yritys meni paremmin.)

Hetkinen. Eiväthän nämä ole tavaramuistoja ensinkään. Nämä ovat sekalaisia nostalgiantuntemuksia tapahtumista, kokemuksista ja vuosien vääristämistä aistimuistoista. Lähimmäs oikeaa tavaraa pääsen disketillä, jolle Larry oli tallennettu. Olen myynyt, lahjoittanut tai heittänyt kaiken pois. Edes koriste-esineitä ei minulta löydy, sillä ne keräävät pölyä, vievät tilaa ja tippuvat hyllyiltä. Nykyään en juuri osta uusia tavaroita, sillä niistä huolehtiminen ja niiden vääjäämätön arvonlasku sekä käyttö- että tunnearvoltaan ahdistaa. Esineet eivät laukaise nostalgisia tunteita, jollei kahvikuppeja lasketa. Niitäkään en ole juuri hillonnut.

Pelimuistoja disketillä

Aineetonta elämää

Kerran olen jopa yrittänyt luopua kaikista tavaroistani. Parisuhteeni Joensuussa päättyi ja uusi, tämä nykyinen, orasteli pääkaupunkiseudulla. Oli sekä muutoksen että muuton aika. Suunnitelmani oli asustella ensin pari kuukautta Budapestissa ja siitä muuttaa Helsinkiin, jossa vuosaarelainen vuokrayksiö oli jo katsottuna. Päätin luopua suurimmasta osasta maallisesta omaisuudestani. Sängyn, keittötarpeet, fillarin sun muut sain myytyä erittäin edullisesti asuntoni seuraavalle asukkaalle. Kaikkea muuta varten kutsuin kaverini ota-mitä-irti-lähtee-periaatteella. Muutaman tärkeän kirjan jemmasin, vaikka en niidenkään pariin ole muuton jälkeen eli päälle kuuteen vuoteen palannut. Rojua jäi silti useampi laatikollinen. En muista, tuliko minulla yhtään tavaraa ikävä. 

Tarkoitukseni ei ole lainkaan saarnata tai jeesustella, että tavarat ja niiden omistaminen olisi jotenkin pahasta. Itselleni ei vain ole muodostunut tunnesiteitä esineisiin, vaikka muutoin olen häpeilemätön nostalgikko. Jotenkin omistaminen ahdistaa minua. Siihen liittyy vastuu tavarasta: sen säilyttäminen, kunnossapito ja lopuksi joko poisheitto tai loputon varjeleminen. 

Vapaa-ajanaktiviteettini ja työni ovat niin ikään kohtuullisen immateriaalisia. Opetus- ja kirjoitustyössäni tarvitsen tietokonetta, mutta sekään ei ole oma. Harrastuspuolella lukeminen vaatii jonkin tekstinkantovälineen ja lihaskuntoilussa riittävät vastuskuminauhat tai  kehon oma paino, jos salille hilavitkuttimia nykimään ei pääse. Joskus muinoin halusin kalliin kännykän, mutta en minä sillä sen enempää tehnyt kuin nykyiselläkään parin sadan kalikalla. Innostun uudesta tekniikasta, mutta en sitä juuri hamstraile. Kaikenlaiset käsityöt ja muut välineitä tai materiaalia vaativat puuhat eivät nekään kuulu repertoaariini. Jo hiipunut teatteriharrastukseni oli myös melko minimalistista. Itsevarmana amatööriohjaajana ilmoitin, että näytelmän pitää toimia alasti puistossa esitettynä tai sitten se ei toimi. Olen sittemmin hieman loiventanut käsityksiäni teatteritaiteen puhtaasta muodosta – tai pikemminkin tunnustanut, etten noista hommista niin tiedä.

Tärkeitä tavaroita

Yksi minulle tärkeä esine on kuitenkin lähes aina mukanani: äitipuoleni veljen käsin tekemä lompakko, jossa on Misfits-yhtyeen Crimson Ghost -logo. Siinä yhdistyvät nostalgisen esineen kriteerit: nuoruuden musiikkimuistot, henkilökohtaisuus ja uniikkius sekä jaettu merkityskokemus. Lompsa on minun, eikä kenelläkään muulla ole samanlaista. Silti bändin logo on läpikaupallistettu ja, kuten eräässä meemissä sanotaan, vain Live, Laugh, Love -koristetekstin vastine vanhoille punkkariukoille. 

Maailman tärkein lompsa

Toinen on t-paita, jonka sain ystävältäni syntymäpäivälahjaksi kymmenisen vuotta sitten. Kuljin silloin paikasta toiseen potkulaudalla, ja minua ärsyttivät vaatimukset pyöräkaistalle siirtymisestä. Kun olin asiasta paasannut jonkin aikaa, ystäväni suunnitteli minulle paidan, jonka takapuolella siteerattiin tieliikennelakia ja osoitettiin näkemykseni oikeaksi. Etupuolella luki “Lain mukaan olen jalankulkija”. Ahkeran käytön myötä paidan tekstistä saa vaivoin selvää, mutta luovun siitä vasta kun vaate lahoaa päälleni.

Tarvetta tavaraan?

Koen pientä häpeää siitä, etteivät esineet ole minulle tärkeitä. Pelkään, että se kertoo tunnekylmyydestä ja kyvyttömyydestä kiinnittyä tai projisoida. Asia tuskin on näin yksioikoinen. Minulla kuitenkin on vahvoja tunteita ihmisiä, paikkoja ja tapahtumia kohtaan. En vain pääse niihin käsiksi tavaroiden kautta, vaan suoraan muistelemalla.

Jollain tapaa haluaisin enemmän nostalgisia esineitä, sillä kaipaan sitä seepianväristä menneen tunnetta ja vanhojen hyvien aikojen haikailua. Toivonkin, että lapselleni muodostuu muistoja hänelle tärkeistä tavaroista. Silloin voin loisia hänen nostalgiassaan hankkimatta varsinaisesti itselleni mitään.