Mitä on lukeminen?
Ruusun nimestä tuttu kirjailija Umberto Eco oli kutsunut vieraita kylään. Nämä ihmettelivät suuresti kirjailijan ja professorin kirjojen täyttänyttä taloa – kirjahyllyiksi oli varustettu kaikki ylimääräinen tila portaiden alusista alkaen. Oletteko todella lukenut ne kaikki? he kysyvät. En tietenkään, vastaa Eco; säilytättekö te sitten ruokakaapeissanne tyhjiä papupurkkeja?
Tulisiko olla lukenut kaikki?
Tämä anekdootti oli peräisin eräästä Econ omasta esseekokoelmasta, ja muistelen sitä aina suuresti ja lämmöllä kun suuntaan katseeni omaan vaivattomaan kokoelmaani, josta voin hyvällä omalla tunnolla sanoa lukeneeni murto-osan. Perin katsokaas mummoltani pesämunaksi muutaman sata klassikkoa Shakespearesta Proustiin, ja kymmenisen vuotta kirjallisuuden opintoja sekä pari vuotta kirjastotyötä (poistokirjahyllyt ja ylimääräisten painosten saa ottaa -kärryt) paisuttivat kokoelmaa.
Kirjahylly on hyvä keino pitää maailma järjestyksessä. Kaunokirjallisuus aikakausittain antiikista post-moderniin, ylhäältä alas, ja paatoksellinen kansallisromantiikka ja suomalaiset humoristit piiloon kenkälaatikkotasoon. Tietokirjoissa filosofia kärkeen yleisen kirjastoluokituksen mukaan, ja sitten edeten joko luonnontieteistä taiteisiin ja uskontoihin, tai toisinpäin.
Tulisiko kaikki olla lukenut? Tulisiko olla lukenut kaikki? Laskeskelin yliopiston kirjavarastolla, että Suomessa on viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana julkaistu n. 120 000 nidettä tietokirjallisuutta ja 80 000 kaunokirjallista opusta. Laskukaava perustui hyllymetreihin ja painetun kirjan 2,35cm keskipaksuuteen. Jos pitkäksi elää, ja lukee esimerkiksi muutaman kirjan viikkoon, voi saada luettua elämänsä aikana sellaisen 5000 kirjaa, mikä on yhdelle ihmiselle paljon mutta mitätöntä siihen nähden, paljonko kirjallisuutta maailmasta löytyy. Huomatkaa, että lukuni käsittivät siis vain viimeiset vuosikymmenet YHDEN maan YHDELLÄ kielellä.
[”Sarjalukemistot”] näyttävät olleen erityisen suosittua aineistoa miljoonapainoksina leviävässä sanomalehdistössä, muodostaen tiedonhaluisten lukijoiden pääasiallisen henkisen ravinnon, kertoneen ja pikemminkin ”rupatelleen” tuhansista tietämykseen kuuluvista asioista ja älykkäimmät niiden kirjoittajista tuntuvat myös usein pilkanneen omaa työtään. [..] teollisessa mittakaavassa tuotetut artikkelit sisältävät melkoisen määrän muihin ja kirjoittajiin itseensä kohdistuvaa ironiaa, jonka ymmärtämisen avaimet olisi kuitenkin uudelleen löydettävä. Näiden pilailujen tekijät kuuluivat osaksi lehtien toimituksiin ja olivat osaksi ”vapaita” kirjailijoita, joita usein sanottiin runoilijoiksi
Näillä saatesanoilla Hermann Hessen fiktiivinen historioitsija ruotii modernia aikakautta vuonna 1943 julkaistussa Lasihelmipelissä. Kirjailijaa, siis Hesseä tuntui ahdistavan omassa ajassaan se, etteivät ihmiset enää perehtyneet, l. uponneet teksteihin. Yksi alta toinen sisään. Kirjoja pitää lukea hitaasti lause kerrallaan, ja pysähtyä miettimään ja meditoimaan jokaista pienen pientä merkitysvivahdetta. Kenties kuten Raamattua selailtiin keskipimeinä aikoina. Kolmesataa sivua viikossa! Mitä siitä jää muka mieleen. No, kuten yleensä bestseller-kirjallisuutta jaksetaan kuvailla: ”tykkäsin, tosi kaunista kieltä!”.
Neljästä kuuteen tuntia istua aloillaan yksi romaani sylissä. Aivan ylivoimainen haaste aikamme ihmiselle. Ja miksi sellaiseen haasteeseen tulisi suostuakaan? Lukemista pidetään (huomatkaa yleistys) jonain ihmeellisenä kadonneena taiteenlajina, mutta todellisuus on, ettei suurin osa väestöstä ole osannut lukea kuin muutama viimeistä sukupolvea. Eräästä tenttikirjasta muistan vertailuluvun, että jollakin Dickensillä oli ”yleisönään” 1800-luvun Englannissa ehkä 10 000 lukutaitoista henkilöä. Sitä paitsi, vanhempieni lapsuudenkertomuksiin vedoten, aika nopeasti se lukuinto kultaisiltä suurilta ikäluokilta varisi kun TV:n testikuva ilmestyi olohuoneen nurkkaan.
Umberto Econ lisäksi tšekkiläiskirjailija Milan Kundera on lohduttanut minua. Kirjallisuuden graduni aiheeksi valikoitui itävaltalaisen Robert Musilin modernin kirjallisuuden massiivinen klassikko Mies vailla ominaisuuksia. Puolitoista tuhatta sivua on aikamoinen luku-urakka kannesta kanteen. Kundera antoi kuitenkin teoksen lukuohjeet eräässä esseessään. Hän kertoi ottavansa esseemäisistä jaksoista koostuvan, juonenpiirteiltään vähäisen teoksen hyllystään, lukevansa siitä sivun tai pari sieltä täältä, ja laittavansa kirjan takaisin. Ei sitä tarkoituskaan ole bingettää neljää tuotantokautta alusta loppuun vaan napostella; poimia ajatus ja vähän funtsia päälle.
Yleistäisin tämän lukutekniikan kaikkeen kirjallisuuteen. Kokeilkaapa! Kaikkea kirjallisuutta Nalle Puhista Sormusten herraan voi lukea katkonaisesti, pikaisesti, ja valikoiden. Aivojemme kiertokanki pyörähtää kyllä ja mielikuvituksen moottori hörähtää. Mitä on käynyt, missä olemme, keitä nämä tyypit ovat. Lukeminen on tekstin tarjoamien aukkokohtien täyttämistä mielikuvituksella, ei passiivista ”kerroppa mitä Prinssi Uljas sitten teki” -hommaa. Salamasotalukemisella kiinnittää myös erityistä huomiota siihen ah niin kauniiseen kieleen. Kertaako kirjailija tapahtumia vai ratsastaako sen oletuksen varassa, että lukija muistaa sen, minkä merkkistä auringonkukkaöljyä Annuška kaatoi junaraiteille luvussa kolme?
