Miksi tämä auktoriteettikammoinen kansa vaatii kovaa kuria kouluun?

Lähestyvien vaalien kiihottamina on valtakunnassa taas viime aikoina keskusteltu paljon koulusta. Yksi teema on erityisesti ollut esillä: kouluun vaaditaan lisää kuria. Make auktoriteetti great again! Muutamat vähäjärkiset näkevät kurinpalautuksen hopealuotina, eräänlaisena PISA-tulosten syöksykierteen oikaisevana ihmelääkkeenä. 

Onhan se totta, että oppimistulokset olisi mukava saada nousuun. Mutta mitä kurilla oikeastaan tarkoitetaan, kun sitä vaaditaan kouluihin lisää? Pitäisikö koulussa palata mystiseen ja tarunhohtoiseen wanhaan aikaan, selkeään ja hierarkiseen yhteiskuntaan, jossa jokainen tiesi paikkansa? Opettaja piti järjestystä yllä tarvittaessa vaikka voimakeinoin, eivätkä oppilaat karttakepin pelossa juuri vastaan pullikoineet. Pahimmat sinnikot siirrettiin muitta mutkitta pajakouluun tai tarkkikselle, eivätkä vanhemmat puuttuneet asioihin missään tapauksessa. 

Ammattijärjestömme OAJ puhuu kuitenkin työrauhasta, ei kurista – se, että jokainen, sekä oppilas että opettaja, saa tehdä työnsä rauhassa on oppimisen edellytys. Ja oppimisestahan tässä on loppujen lopuksi kysymys. 

Kuria vaativat poliitikot ja kansalaiset korostavat taas opettajan valtaa. Opettaja on heidän mukaansa alennettu tsemppaajaksi ja valmentajaksi, joka on tasa-arvoisessa asemassa oppilaan kanssa. Sellaisessa tilanteessa auktoriteetti katoaa eikä opettajaa kunnioiteta. 

Minä olen samaa mieltä kurinpalautusta vaativien kanssa siinä, että opettajan ja oppilaan ei tietenkään kuulu olla tasa-arvoisessa asemassa keskenään. Opettaja on aikuinen, virkavastuulla toimiva ammattilainen, jonka tehtävänä on tukea lapsia ja nuoria heidän oppimisessaan ja kasvussaan kohti aikuisuutta. Siinä tarvitaan luonnollisesti oppimis- ja opettamisrauhaa, mutta myös kunnioitusta ja vastuunottoa – molemmin puolin. 

Mistä näitä sitten saisi lisää? Tutkija Leea Lakalla on hieno lähestymistapa, kun hän ehdottaa Helsingin Sanomien Lauantaikerho-podcastissa kouluihin lisää “vastuullista jäpätystä” eli  lempeää ja periksiantamatonta vaatimista. Siinä ei siis ole kyse opettajien nostamisesta sille henkiselle ja moraaliselle kateederille, jolta hän vielä vuosikymmeniä sitten pärstäkertoimen perusteella joko kirkasti tai tuhosi oppilaiden tulevaisuudenhaaveita. 

Olisi silti todella kornia väittää, että Lakan ehdotus olisi jollain tapaa uusi ja ihmeellinen pedagoginen neronleimaus. Me opettajathan jäpätämme vastuullisesti tänäkin päivänä ja koko ajan – oppilaiden mielestä jopa ihan liikaa. Kuuntelin Lakan väitöskirjan pohjalta tekemän kirjan Kapina pulpetissa, jossa hän kertoo havainnoistaan ysiluokan takapulpetissa viettämänsä vuoden jälkeen. Lempeää ja periksiantamatonta vaatimista Lakka kohtasi vuoden aikana yllin kyllin. 

Mutta Lakka kohtasi myös paljon tilanteita, joissa oppilaan rimaa laskettiin liian helposti. Tehtäviä helpotettiin ja annettiin ymmärtää, että riittää, kunhan tekee jotain. Vaatimisen taso vaihteli Lakan mukaan opettajan mukaan. Jotkut opettajat edelleen pakottivat periksiantamattomasti, olivat Maaret Kallion sanassa lujasti lempeitä katkeraan loppuun asti.  

Mistä sitten johtuu, että jotkut opettajat vaativat enemmän kuin toiset? Ja miksi toiset oppilaat  kaikesta huolimatta panostavat enemmän kuin toiset? Lakka nostaa kirjassaan yhdeksi oppilaiden toiminnan selitykseksi niin sanotun mutsi ragee -ilmiön, eli sen, että viime kädessä työhön tarttuvien oppilaiden takana on äiti, joka vaatii ja pakottaa, laittaa kovan kovaa vasten, ellei koulussa hommat tapahdu. Kyse on siis tutkimuksissakin todetusta kodin asenteiden merkityksestä – varsinkin äitien koulutustausta heijastelee lapsen koulumenestystä. 

Minunkin on opettajana helpompi vaatia oppilaalta, jos tiedän, että häneltä on varaa vaatia. Tarpeen vaatiessa voin jopa uhkailla velttoilevaa ja työntekoa välttelevää oppilasta kotiarestilla tai viikkorahan katkaisulla, jos asiaa hieman leikkimielisesti kärjistää. On kuitenkin tilanteita, joissa oppilaan taustoja tuntematta näen paljain silmin, että hän on suuressa ja rauhattomassa perusopetuksen luokassa aivan väärässä paikassa ja ettei mikään mahti maailmassa saa häntä edes yrittämään riman ylitystä, oli se kuinka matalalla hyvänsä. 

On hieno ihanne, että kaikki ovat samalla viivalla ja jokaiselta tulisi vaatia samoja suorituksia. Mutta onko asia koskaan edes ollut sillä tavalla? Menneinä vuosikymmeninä on kyllä vaadittu, huudettu, nöyryytetty ja pidetty kuria, mutta mitä siitä on seurannut? Somepalstat ovat täynnä katkeria entisiä koululaisia, jotka kertovat, millaiset traumat jäivät mistäkin oppiaineesta. Menneisyyteen ei ole paluuta, sillä vanhanaikainen kurinpito ainakaan toimi. Se ei tee hyvää kenellekään. 

Ja miksi lasten ja murrosikäisten edes pitäisi kestää komentelua, kun emme me aikuisetkaan sitä siedä?

Tuttavani kertoi Facebookissa tilanteesta, jossa poliisi oli hieman yksioikoisesti ohjannut vanhan mummon kulkemaan eri reittiä, koska tie, jota hän aikoi kulkea, oli suljettu presidentti Zelenskyin vierailun takia. Järjestely ei passannut vanhukselle, joka olisi lähtenyt väkisin puskeutumaan suljetulle alueelle, ellei virkavalta olisi pysynyt lujana. Mummeli oli sydämistynyt nimenomaan poliisin äänensävystä. Ystävällisellä äänellä esitetty pyyntö olisi toiminut varmasti paremmin – eihän ihmisiä saa komennella! 

Sama tuttava teki mummon käytöksen pohjalta terävän havainnon: vaikka me suomalaiset olemme matalan hierarkian kansa, joka ei tykkää komentelusta, olemme silti sääntöuskovaisia. Ei meistä jokainen noudata sääntöjä, mutta ihmiset kyllä suuttuvat, kun joku niitä rikkoo. Laturaivon vallassa on ripitetty monta hiihtouralla kävelijää. Ikkunoista huudellaan ihmisille, jotka eivät kerää koiransa jätöksiä. Luvatta invapaikalle parkkeeraaja saa kuulla kunniansa. Punaisissa valoissa seistään vaikka keskellä yötä. 

Ja silti kilteinkin perheenäiti alkaa juntturoida, kun hänelle esitetään ehdottomia käskyjä. Imperatiivin käyttäminen erilaisissa kieltokylteissä tuntuu suorastaan provokaatiolta. Älä tallo nurmikkoa! Pyydä sievästi niin en tallo. Älä kävele ladulla! Joo, joo, älä huuda. Älä hyppää laiturin reunalta! Molskis. 

Miksi me käskyjä karsastavat suomalaiset sitten kunnioitamme sääntöjä? Koska me olemme kasvaneet luottamaan siihen, että säännöt heijastelevat jotain hyvää ja arvokasta, tavoittelemisen arvoista. Ne pitävät pystyssä yhteiskuntaamme, jonka ideaa pidämme arvokkaana.

Täysin päivänselvää kuitenkin on, että varsinkin teinien kanssa toimii huonosti käskyttäminen ja tympeä komentelu. Tyly ja ehdoton asenne herättää vastustusta ja kapinaa nuorissa, ja varsinkin nuorissa – onhan auktoriteettien kyseenalaistaminen heidän tärkeimpiä tehtäviään, suorastaan kasvun edellytys. 

Palaan Lakan ehdottamaan vaativaan jäpätykseen. Sitä pitäisi tietenkin viljellä, koko ajan. Rakkaudellista mutta uuvuttavan periksiantamatonta edellyttämistä, jokaisen laiskurin kohdalla yksilöllistä tehtävien tarkistamista ja kunnollista rästien kontrolloimista, turvallista mutta tiukkaa pakottamista. 

Samaan aikaan täytyisi kuitenkin jaksaa perustella – kertoa, miksi tehdään, miksi on pakko, mitä hyötyä on ja mihin tulevassa autoasentajan työpaikassa tarvitsee verbien moduksia ja nominien sijamuotojen tuntemusta. Pakottamisen taustalla tarvitaan vakaumusta ja halua juurruttaa nuoriso osaksi sellaista ihanneyhteiskuntaa, jossa sivistyksellä, demokratialla ja tasa-arvolla on väliä. Vaikka itse olen sortunut kertomaan, miten noloa on, jos ei kahdenkymmenen vuoden kuluttua osaa rasvamontusta käsin vastata asiakkaalle, joka haluaa tietää, miten kampiakseli taipuu monikon essiivissä, ovat minunkin ihanteeni syvemmällä. 

Näitä kaikkia vaatimuksia, edellytyksiä ja lujan lempeitä ehdotuksia me opettajat loppujen lopuksi kovasti yritämme täyttää – annetuissa puitteissa ja pelimerkeillä sen minkä jaksamme mutta sillä ajatuksella, että jaksaa pitäisi seitsemänkymppiseksi. Ryhmäkoot ovat mitä ovat, tilaratkaisut myös, sisäilmasta puhumattakaan. Kotien koulutusasenteet pysyvät kirjavina ja rimat putoilevat välillä kolisten. Se on mitä se on, lopultakin. 

Populististen poliitikkojen ja ennen kaikkea öyhöttävien somekeskustelijoiden vaatimukset kovemmasta kurista me opettajat jätämme edelleen omaan arvoonsa. Toisisinaan mekin ärähtelemme ja käytämme jyrkkää imperatiivia mutta sitten toteamme, että sellainen peli ei toimi tämän sinnikkoluonteisen ja uppiniskaisen kansan kanssa. 

Lyövät vielä ikkunan säpäleiksi ja karkaavat Impivaaraan. 

Otto Kallioranta