Mikä on tärkeää? Yllättävän harva tavara on lopulta tärkeä, huomaan

Kun Aapo kirjoitti tekstin mukana kulkevista tavaroista ja totesi, että kulutushysterian keskellä on yhä epävarmempaa mikä esine tai asia kulkee rinnalla vähääkään pidemmän taipaleen, huomasin itsekin konkreettisesti, että näin tosiaan on.

Arvelin, että saisin helposti kasaan pitkän listan tavaroita, jotka ovat syystä tai toisesta kulkeneet mukana vuosikymmeniä, mutta eipä se niin helppoa ollutkaan. Eikä kyse ole siitä, etten muodostaisi tunnesiteitä esineisiin tai siitä, että olisin innostunut konmarittamaan silloin kun se oli trendikästä. En, herra paratkoon. Katsokaa vain kirjahyllyäni ja ymmärrätte, että joidenkin tavaroiden kasaantuminen kotiini on holtitonta.

Listalleni päätyy eniten verrattain uusia asioita, huomaan. Olisin ehkä arvellut, että mieleen tulisi enemmänkin jotain todella vanhaa. Lopulta vain yksi listan asioista on vanhahko.

Koti, perhe ja lämpö

Leivinuunini ei ole vielä kymmentäkään vuotta vanha, mutta sen olen tänne itse muurauttanut ja ollut niin vahvasti mukana sen kasaamisesssa, että siitä on tullut tärkeä. Joitakin vuosia sitten ennen Putinin pahimpia sekoiluja totesin somekeskustelussa, että ajattelen leivinuuniani muiden asioiden ohella myös huoltovarmuuskysymyksenä sen lisäksi, että säästän sen ansiosta rahaa. Sain reaktioksi nauruhymiöitä ja pilkallista kommentointia. En usko, että ne reaktiot enää tänä päivänä olisivat samanlaisia. Uuni on tietysti myös erittäin laadukas ja se polvijärveläinen muurari teki siitä myös aika kauniin.

Ei tuon uunin kohdalla silti ole kyse pelkästään käytännöllisyydestä. Olen kirjoittanut leivinuunistani ennenkin ja silloin totesin:

Olen rakentanut itselleni tulisijan, kodin sydämen (englanninkielinen sana hearth jopa kuulostaa sydämeltä), jonka siirtäminen on niin hemmetin vaivalloista, että pysyn tässä.

Kyllä se sillä saatu lämpö vain on parempaa.

Sen uunin merkityksestä kertoo ehkä sekin, että olen muodostanut sen ympärille rituaaleja. En ole vielä kertaakaan kaikkien näiden vuosien aikana sytyttänyt sitä tulitikulla tai sytkärillä vaan aina uunin päällä odottavalla tuliraudan ja ruotsalaisen tulipuukon yhdistelmällä. Miksikö? No, miksi ei. Älkää nyt tuoko tähän mitään rationaalisuutta.

Tämän blogin kannalta asia on kiinnostava sikäli, että ensimmäisessä tänne kirjoittamassani blogiteksissä kerron, missä opin tekemään tulet sillä tuliraudalla.

Avaruuskynäni on sekin melko uusi. Sain sen rakkaaltani lahjaksi pari vuotta sitten ja siitä tuli nopeasti se kynä, jolla kirjaan aina kulloiseenkin muistikirjaani päiväkirjanomaisesti irtonaisia ajatuksia. Päiväkirjaa en ole koskaan osannut pitkäjänteisesti ja säännöllisesti kirjoittaa. Vasta aivan hiljattain Tommi Melender kirjoitti auki syyn siihen, että se ei minultakaan onnistu. Uudessa esseekokoelmassaan Ihmisen näköinen (WSOY 2024) hän kirjoittaa, kuinka päiväkirjasta tulee hänelle teos, jota kirjoittaa jollekin kuvitteelliselle yleisölle. Muistikirjaan hän osaa kirjata asioita yksityisesti.

Tunnistin heti saman itsessäni ja samalla tajusin, että kirjoitan ne yksityiset lauseet aina samalla kynällä. Siinä on turvallinen käyttövarmuuden elementti, koska olen sillä kirjoittanut yli 20 asteen pakkasessa, jossa yleensä mukana olisi lyijykynä, koska mustekynät pettävät. Toinen syy on tietysti se, että kynä on saatu lahjaksi tärkeältä ihmiseltä.

Sitten on tietysti lapsilta saatuja asioita. Poimin yhden esimerkin. En muista minä vuonna sain isänpäivälahjaksi lapseltani käsinmaalatun mukin, josta en aina juo, mutta josta juon aina erityisen mielelläni. Kahvi on niin keskeinen osa aamuani, että lahja on ollut melko ilmeinen ja erittäin osuva. Ja pidän valtavasti sen rennon anarkistisesta maalaustekniikasta.

Jotain toisesta maailmasta

On listalle jotain vanhaakin. Teetin Ecuadorissa vuonna 1998 saappaat paikallisella, jo aivan eläkevuosia kolkuttelevalla vanhalla suutarimestarilla ja saappaat ovat aika ajoin käytössä edelleen. Niihin on pinttynyt niin valtava määrä muistoja hyvin intensiiviseltä, monenlaisia hurjia kokemuksia sisältäneeltä, minua valtavasti kasvattaneelta ja muovanneelta vaihto-oppilasvuodelta.

Harva asia on oikeasti tarpeen

Kokonaan toisen listan paikka ovat sitten ylisukupolviset jutut. Mitä minulle on siirtynyt vanhemmilta ja mitä haluan siirtää lapsilleni. Nyt kun meillä on erinäisiä sukupolvenvaihdosprosesseja käynnissä, ovat nämäkin asiat mielen päällä. Ne ovat kuitenkin toiseen blogitekstiin kuuluvaa asiaa jahka senkin joskus kirjoitan. Siitä olen kuitenkin pahoillani, että vaikka joskus niin arvelin, tämä nykyinen taloni tuskin on niiden suvussa sukupolvelta toiselle siirtyvien asioiden joukossa. Muuten se ei harmita, mutta leivinuunini jättäminen tulee kirpaisemaan kun tästä joskus muutan pois.

Yleisesti ottaen näinä päivinä tavaroita enemmän ilahduttaa se, kun taas jonkin asian kohdalla tajuaa, ettei sitä oikeastaan tarvitse. Aapo kuvailee, kuinka ”on rauhoittavaa havaita, että jokin arkeen elimellisesti kuuluva vähäpätöinen esine onkin jostain toisesta elämänvaiheesta, todellisuudessa täysin toisen ihmisen valitsema, todiste ajan virtaan astumisesta. Pieniä kellukkeita” ja tunnistan tämän ajatuksen hyvin. Lisäksi sen toki kestää tässä toistaa, koska muotoilu on hyvin kaunis.

On silti aivan yhtä rauhoittavaa havaita, että lopulta se elämä ja arki on kiinni ihan muissa asioissa kuin minua ympäröivissä tavaroissa.

Pasi Huttunen