Matkalla taas

Takana on jälleen reissu Itä-Suomeen. Kuljimme julkisilla, ja Pohjois-Karjalan puolella saimme nauttia autoilevien sukulaisten vieraanvaraisuudesta, sillä perheessämme kukaan ei ole ajokortin haltija. Vajaan viikon reissua varten mukaan oli pakattu iso matkalaukku, päiväreput, matkarattaat, turvaistuin ja pari satunnaista nyssäkkää eväille, vedelle sun muulle tilpehöörille. 

Tarkoitukseni ei ole syventää pohdiskeluani eettis-ekologisille linjoille sen kummemmin. Kunhan edelliseen reissuumme tuskastuneena pallottelen vaihtoehtoista elämää ajokortillisena ja mahdollisesti jopa autollisena perheenä. Lienee itsekullekin selvää, että ekologisesti ajateltuna julkinen liikenne peittoaa yksityisautoilun ja sähköauto saattaisi olla bensakonetta vihreämpi vaihtoehto. Näistä voi mennä vaikka netin keskustelupalstoille tappelemaan, jos kokee suurta sydämen paloa. Alemman keskiluokan lapsiperhehedonismin läpi tarkastellen todellisuus on kuitenkin raastavampi.

Juna vai auto?

Juna on itse asiassa tosi kiva. Se on nopea ja siellä voi leikkiä. Miinuspuolina sieltä lasten leikkipaikalta tarttuvat jos jonkin sortin kolerat ja muut kulkutaudit sekä junien istuimet ovat omalle selälleni jotenkin tuskaisen epämukavat. Yksin matkatessani valitsen usein bussin, jonka mukavuudessa voin levätä.

Oman riesansa tuo turvaistuin, joka kulkee näennäisen näppärästi selässä. Näennäisen siksi, että sille ollaan tilattu reppu. Tai oikeastaan pussi kahdella narulenkillä. Jotain kohtaa selässä tahi persiessä se siis painaa ja hakkaa koko ajan. Eikä kiinnittäminen henkilöautoon ole kaunis valssi kesäillassa, vaan pikemminkin moshpitti metalliromun keskellä. Olen onnekas, jos kymmenen minuutin äheltämisen jälkeen käteni vuotaa verta vain yhdestä kohdasta. 

Vaihtoehto olisi oma auto. Mitä se vaatisi? Ajokortin ainakin, parhaassa tapauksessa kaksi. Entä se auto sitten? Sellainen pitäisi joko ostaa, lainata, vuokrata tai varastaa. Jo 80-luvun Autovaras-sarja sai nuoren Samun vakuuttuneeksi, ettei varastaminen ole se viisain vaihtoehto. Jäljelle jäävät siis osto, lainaus ja vuokraus. 

Mikäli pirssin haluaisi ihan pysyvästi omaan pihaan, pitäisi ensinnäkin autokoulumaksujen jälkeen löytyä valuuttaa sellaisen ostoon. Teslaa tai S-sarjan Mersua ei välttämättä tohdi harkita, mutta jo kymmenen vuotta käytetyn Golf-Volkkarin hinta hipoo kymppitonnia. Lisänä tulevat verot, korjausmaksut, parkkipaikkamaksut ja mitä kaikkea niitä nyt onkaan. Ei hotsita. Tuskin olen edes niin aikuinen, että tuollaisten kanssa pärjäisin. 

Lainaaminen voisi onnistua joltakulta, mutta en yhtään keksi keneltä. En minä ainakaan lainaisi autoani joillekuille juuri kortin saaneille yönsä huonosti nukkuville keski-ikäisille ja kahden metrin säteellä kaiken sottaavalle leikki-ikäiselle. Joku ehkä lainaisi. Se Joku on sitten varmaan minua parempi ihminen.  

Vuokraamisesta en osaa sanoa sitten yhen mittään. Pitää googlettaa.
Hetki…
No niin, Hertziltä katsoin. 262,48 € on heidän halvin autonsa viikonloppureissuun. Se kuluttaa 6,7 litraa satasella eli jos sukuloimaan Itä-Suomeen mentäisiin meno–paluu olisi noin 877 kilometriä. Heikolla laskuopillani saan löpön hinnaksi karvan päälle 111 euroa, jos bensaa saisi 1,9 euron litrahintaan. Koko lysti maksaisi siis kolmesataa seitsemänkymppiä ja rapiat. Kolminkertainen summa hyvissä ajoin hommattuihin junalippuihin verrattuna siis. 

Vai kenties bussi?

Itse asiassa juna ei ole se varsinainen ongelma, vaan bussi, kun kaikkiin kohteisiin koto-Suomessamme ei kiskoja pitkin pääse. Linja-autoa emme ole edes kokeileet, sillä turvaistuimen kanssa pusaaminen aiheuttaa ennenaikaista kuolemantunnetta jo pelkkänä ajatuksena.

Reissuja tulee harvemmin tehtyä muualle kuin Itä-Suomeen ja äitini luo Karkkilaan. Silloin rakas äitini vaivautuu kuskaamaan meidät ees–taas. Muutoin matka taittuisi kaukoliikenteen bussilla, johon turvaistuimen kiinnittämisen kommervenkkejä en osaa edes kuvitella. Itse asiassa en ole tainnut koskaan edes nähdä bussissa lasten turvaistuinta kiinnitettynä. Voiko niin edes tehdä? Ilmeisesti voi, mutta harva vaivautuu turvallisuusriskistä huolimatta. Kerran-pari vuodessa käymme isäni ja äitipuoleni luona Pohjanmaalla, ja se reissu hoituu samoilla spekseillä kuin Itä-Suomikin. 

Kaipuu vapauteen

Maantieteellisesti harvasilmäinen turvaverkko ja julkisilla kulkeminen ovat koko aiemman elämäni olleet korkeintaan kevyehkö epämukavuus. Nyt se on päänvaivana sijoittunut jonnekin harmin ja ongelman välimaastoon. Kaikki tämä pyörittely tuskastuttaa, kun mieltä viekoittelee mahdollisuus hypätä omaan autoon (jossa on se turvaistuin valmiiksi kiinnitettynä), laittaa ajolasit päähän, mankka raikaamaan ja suunnata – noh, ihan mihin huvittaa. Kuin amerikkalaisissa elokuvissa konsanaan.

Ensi viikonloppuna teemme vain yhden yön kestävän reissun Lappeenrantaan, jossa yövymme herraskaisesti hotellissa. Mukana ei kulje se helvetin turvaistuin kuppaisine reppuineen. Katsotaan, onko sillä vaikutusta mielipiteeseeni. 

Oikeasti haluaisin sähköfillarin, mutta sitä ei kannata tänne Pohjois-Helsinkiin hommata varastettavaksi. Jos minä saisin valita, emme menisi mihinkään, mihin ei fillarilla ja peräkärryllä pääsisi. Ei sitä ennenvanhaankaan turhanpäin reissailtu. Kirkolle mentiin reellä. Ja rankamettään.