Määräaikainen ihmissuhde

Futurologia on tieteenala, jossa pohditaan, mitä voimme tietää tulevaisuudesta. Hyvin vähän, sanoo maalaisjärki. Ihminen seisoo ajan jyrkänteellä katse kohti mustaa sumua, ja sitä rataa. Erilaisin ajatusleikein on kuitenkin mahdollista paljastaa joitain rajoja sillä mitä voimme – tai mitä emme voi tietää siitä, mitä edessä häämöttää.

Mielenkiintoisimpia viime aikoina vastaantulleita ajatusleikkejä on se, mitä käy kun keskimääräinen elinikä kasvaa. Näin hyvin hyvin hyvin todennäköisesti käy, jos vielä pari sataa vuotta sitten ihminen oli onnellinen jos näki itsensä 70 vuotiaaksi. Nykyään se on normi ja 100 vuotta se uusi rajapyykki. Seuraavan vuosisadan lopulla ihmiset hyvin hyvin hyvin todennäköisesti viettävät useimmat 150-vuotispäiviään.

Mitä tämä tarkoittaisi ihmissuhteille tai käsitteille kuten perhe, koti, tai työ? Tuleeko 2100 luvun ihminen edelleen sukukypsäksi parikymppisenä, etsii itselleen sopivan kumppanin vierelleen, ja toteaa; tässä sitä mennään seuraavat 130 vuotta kimpassa? Montako keskimääräiseen eläkkeeseen oikeuttavaa työuraa mahtuu tuollaiseen taipaleeseen?

Näitä pohtiessani, keksin kirjahyllystä avukseni Senecan. Lucius Annaeus Seneca (5eaa.–65jaa.) oli roomalainen kirjalija ja poliitikko, joka edusti nk. stoalaista koulukuntaa. Hän pohti paljon kuolemaa ja elämän rajoja. Onnellisuuden tae hänelle oli järkkymätön mielenrauha.

Ongelman kohdatessaan stoalainen kysyy: mitä tälle voi tehdä? Jos ongelmalle voi tehdä jotain, se ei ole ongelma, sillä siihen löytyy ratkaisu. Jos ongelmalle taas ei voi tehdä mitään, sitä on turha murehtia. Kannattaako rajallista aikaa maanpäällä uhrata siihen, että itkee kun auringon laajeneva kaasukehä tulee imaisemaan maapallon joskus neljän miljardin vuoden kuluttua? Ihmisen on tunnustettava, että on asioita joihin ei voi vaikuttaa, ja keskityttävä niihin mihin voi.

Kysymys kuuluu: mitä stoalainen ajattelee pitkittyvästä eliniästä? Se ei lupaa vielä ikuista elämää, mutta pienelläkin kasvulla voi olla yhteiskunnan mittakaavassa suuret vaikutukset. Avioliitto esimerkiksi. Jos tuhat vuotta sitten miehet sotivat itsensä kuoliaiksi keskimäärin nykyisessä keski-iässä, ja naiset synnyttivät itsensä hautaan jo parikymppisinä, ei avioeron tai elatusmaksujen kaltaisille käsitteille ollut tarvetta. Nykyään olemme eri tilastojen mukaan siinä rajalla, että avioliittoa harva mieltänee ikuisesti kestäväksi. Omasta tuttavapiiristä on vaikeampi keksiä ensimmäisen, kuin toisen kierroksen pariskuntia.

Mitä sitten kun useamman liiton CV:stä tulee normi? Tällä hetkellä ikuinen rakkausliitto näyttäytyy vielä tabuna; olisihan se pirujen maalaamista seinille, jos avio-onnesta puhuisimme määräaikaisena. Onko aika tunnustaa tosiasiat, että eihän toisen naama enää jaksa kymmenen vuoden jälkeen olla niin kiinnostava, eikä seksielämässäkään ole tapahtunut mullistavia aluevaltauksia enää pitkään aikaan? Vai mitä sanotte, Herra Seneca, olisiko tällainen – eittämättä hivenen kyyninen – lähestymistapa oikotie onneen?

Miten suhtaudumme ihmissuhteisiin, jos tietäisimme niiden kestävän vain hetken. Sanotaan, kahden vuosikymmenen mittaisen hetken. Varjelisimme paremmin sitä aikaa, minkä tiedämme rajalliseksi. Emme lykkäisi ongelmia tuonnemmaksi. Kohtelisimme puolisoitamme siten, että heiltä saa myötyisän suosituskirjeen seuraavaan liittoon, ja lapsiamme taas siten, etteivät olisi niin katkeria seuraavalle satsille.

Elämä tuntuu ihmisestä lyhyeltä, koska hän tuhlaa aikansa merkityksettömiin asioihin, opettaa Seneca teoksessaan Elämän lyhyydestä. Aikaa on tuhlata, jos sitä ajattelee löytyvän loputtomiin. Ajatus määrämittaisesta ihmissuhteesta pakottaa keskittymään olennaiseen, ja ottamaan yhdessäolosta kaiken irti. Sitten on tulevaisuudessa helpompi kätellä, että aika hyvin osattiin olla.