Maagiset hopealusikat

Muistan nauttineeni lukion vanhojen tansseista. Askelmerkeissä tanssiminen oli omalla tavallaan miellyttävämpää, ja vapauttavampaa kuin sellainen säännötön hytkyminen, mitä aamuöiseen yökerhoon ajautuneet usein harrastavat. On heitä, jotka osaavat ilmaista itseään tanssin keinoin, löytää oman tasapainon keskuksensa ja antaa musiikin virrata lävitseen. Itse tykkään kuvitella, että joskus se liike on lantiosta lähtenyt vaan epäilen onko noin ulkopuolisen näkövinkkelistä.

Sosiologi Robert A. Merton esitteli maailmalle itsensä toteuttavan ennusteen käsitteen (self-fulfilling prophecy) vuonna 1949. Mertonin mukaan ennakko-oletukset ohjaavat ihmisten käytöstä siten, että he päätyvät vahvistamaan uskomuksiaan käyttäytymällä niiden mukaisesti. Kirjailija Douglas Adams kuvaa mainiosti ilmiötä teoksessa Maailmanlopun ravintola, kun henkiolento Gargravarr kertoo Zaphod Beeblebroxille mitä Sammakotähden B-planeetalle tapahtui:

Vuosia sitten tämä oli kukoistava, onnellinen planeetta – ihmisiä, kaupunkeja, kauppoja, tavallista elämää. Paitsi että kaupunkien pääkatujen varsilla oli tavallista enemmän kenkäkauppoja. Ja hitaasti, salakavalasti, niitä tuli aina vain lisää. Se on tuttu taloudellinen ilmiö, mutta on traagista nähdä miten se toimii, sillä mitä enemmän kauppoja ilmaantui, sitä enemmän kenkiä piti valmistaa, ja sitä huonompia ja käyttökelvottomampia niistä tuli. Ja mitä kelvottomammiksi ne kävivät käyttää, sitä enemmän ihmisten piti niitä ostaa pysyäkseen kengissä, ja sitä enemmän kaupat lisääntyivät, kunnes koko talouselämä ylitti sen mitä uskoakseni nimitetään kentätapahtumahorisontiksi ja kävi taloudellisesti mahdottomaksi rakentaa mitään muuta kuin kenkäkauppoja.

Ihmissuhteissa ilmiö ei ole aina läheskään yhtä huvittava, joskin yhtä tuhoava kuin mitä Sammakkotähdellä. Mikäli toinen henkilö käyttäytyy minua kohtaan huonosti, pettää luottamukseni, tai käänteisessä tapauksessa: yllättää tuomalla lauantaikahvin vuoteeseen, niin käyttäytymistäni ohjaa jatkossa usko siihen, että näin tapahtuu toistekin. Saatan menettää luottamukseni siihen, että toinen kulkee rinnallani ain, ja kun käyttäydyn uskomukseni mukaisesti, sysään häntä vähä vähältä kauemmas, kunnes siinä ei ole enää ketään. Quod erad demonstrandum. Näinhän sen pitikin mennä, tiesin, että näin siinä tulee käymään.

Taiteilijaelämänkerrat, varsinkin suomalaiset sellaiset, tuppaavat olemaan täynnä kuvauksia nuorista neroista, jotka omalla raskaalla työllään ja yli-inhimillisellä osaamisellaan ovat nousseet kansakunnan kaapin päälle. Perheen miljoonaomaisuudella, normaalilyseon opinto-oikeudella, tai taiteilijasukunimen avaamilla ovilla on harvoin ollut osuutta asiaan. Korkeintaan alkoholisoivasti.

Alunperin aioin pohtia tässä sitä, onko vanhemmilla velvollisuus siirtää eteenpäin hankkimansa sosiaalinen pääoma, vai antaa lasten kasvaa oman onnensa nojassa. Liekkö jälkimmäinen, kenties kumpikaan, täysin mahdollista. Näin vanhemmiten ajattelen, että olisipa minut työnnetty lapsena pianotunneille vastoin tahtoani, musiikkiteoriasta olisi nyt hyöty. Tai mikä miljönääri saattaisin nyt olla, jos minun ei olisi annettu luopua jääkiekkoharrastuksesta ala-asteella, tai mitä jos olisin 2000-luvun alussa tiennyt millainen ilmiö tietokonepelaamisesta (nyk. e-urheilusta) kasvaa… Mitä jos. Kai sitä on kannettava vastuu omista valinnoistaan.

Askelmerkeistä on iloa silloin kun ne ovat oikeat. Aamuneljän jytäklubilla ei tarvitse muistaa sitä, että valssissa vasemmalla taakse, oikealla eteen. Lapsille annetut eväät ovat Mertonin itsensä toteuttavia ennusteita. Hyväksi urheilijaksi on helpompi kasvaa urheilullisten vanhempien huomassa.

Emme me ihmiset ole niin algoritmin ohjaamia koneita kuin kyynisimmät näkemykset antavat ymmärtää. Ennakko-oletuksia on mahdollista murtaa. Länsimainen kirjallisuus on antiikista saakka ollut täynnään kuvauksia siitä, miten ihmiset aiheuttavat itse oman onnettomuutensa. Oidipus ei olisi surmannut isäänsä ja nainut äitiään, mikäli häntä koskeva ennustus olisi jätetty huomiotta.

Itsenäisyyspäivän alla Helsingin sanomat muisti presidentti Paasikiven sanoja: ”viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen.” Ihmissuhteiden ja lasten kasvatuksen tosiasioita ovat ennakko-oletukset, uskomukset, unelmat, pelot, toivot. Ilman niiden tiedostamista päädymme toteuttamaan niistä pahimmat, ja jätämme käyttämättä mahdollisuuden niistä parhaisiin.