Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Mä olen se, jolle ei koskaan tapahdu mitään

02.12.2016

Tämä on se mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään!

Tavallisen päivän tavallinen lounashetki kouluruokalassa. Kerään jakelulinjastolta kymmenellä sentillä valmistetun ja neutraalilta maistuvan ruoka-annoksen lautaselleni. Väistän muutamaa lattialle liiskautunutta harmaata koulunäkkiä ja komennan pulisevaa porukkaa.

Löydän kelvollisen istuimen ja kaivan hieman salassa puhelimen esille. Selaan nopeasti somen läpi ja ihmettelen, miten hohdokasta työelämää muut viettävätkään. Tuttavat ovat olleet gaaloissa, laivaseminaareissa ja messuilla. Sitten on joitakin lomakuvia etelän lämmöstä. Onpa tullut ihan tavallinen tekstarikin, mutta se jää lukematta ja vaivun alitajuntahorrokseen.

Minusta tuntuu usein siltä, että muilla on elämässä jatkuvaa mukavaa pöhinää ja oma elämäni kulkee samaa tylsää ja ruosteista rataa päivästä toiseen. Minä taidan olla se ”Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään”, josta J. Karjalainen laulaa.

Koska on pimeä arkiperjantai, en innostu odottamaan yhtään mitään erikoista tai yllättävää tältäkään päivältä. Aamuisin on pimeää, päivisin nippa nappa harmaata, kunnes taas iltapäivisin laskeutuu ahdistava synkeys. Kaamosmasennus ei yllätä. Sitä osaa jo odottaa.

Suomen pimeys on pimeämpää kuin ruotsalainen tai norjalainen pimeys. Asfaltti nielaisee autonvalot ja katulamppujen valju valoteho hajoaa vesisumuun. Tiellä liikkujat ovat hädissään. Kukaan ei näe ketään, eikä kellään ole heijastimia, koska kukaan ei jaksa käyttää niitä. Työmatkalla ajan tottuneesti supikoirien ja peurojen yli. Ei yllättävää.

Töissä voi seurata vuosikellosta päivien kulkua. Kaikki tapahtuu ennalta sovitun käsikirjoituksen mukaan. Jonkun asian kanssa tuskaillaan hetki, kunnes asia ratkeaa tai nostetaan kädet pysytyyn. Näin mennään tunnista toiseen. Päivästä toiseen. Vuodesta toiseen. Tietyn väliajoin lauletaan Suvivirsi ja Enkeli taivaan, jos lauletaan.

Kotona ei yllätä mikään. Osaan arkipäivän käsikirjoituksen repliikit ulkoa: ”Saanko pädin? Saanko pelata sun puhelimella pitsapeliä? Tule pyyhkimään! Tuo löi! Kuka varasti minun piirustuksen? Leikitään peiliä! Pahaa ruokaa! Syö se muusi! Pyyhi ite! Olkaa! Älkää! Olkaa! Öööööörghh…” Ei uutta! Ei yllättävää!

Haaveilen yllätyksistä. Haaveilen suuresta rahasummasta, yllättävältä taholta tulevista kehuista, mielenkiintoisista työtarjouksista, pysyvistä hiihtokeleistä, kevyestä mielenlaadusta, kiinteistä lihaksista ja hyvistä joululahjoista.

Ai niin. Tekstiviesti. Se on tullut vaimolta. Viestissä ei ole tekstiä, vaan kuva. Kuvassa on valkoinen tikku, jossa on kaksi hohtavanpunaista viivaa.

Alakoululaisten kimakat äänet pakenevat korvistani. Silmiin tulee painetta ja leuat pysähtyvät. Kurkkua karvastelee ja tulee tarve yskäistä. Haarukallinen kuivaa ja violettia kiinankaaliraastetta pöllähtää pöydälle.

Meille tulee kolmas lapsi!

Raskaustestin tulos on positiivinen











Antti Kanto

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »