Liian nuorena isäksi?
Esikoisen synnytysvalmennuksessa hoksasin sen ensimmäisen kerran; minä ja vaimoni olemme nuoria tähän hommaan, takuulla tämän pohjoishelsinkiläisen joukon nuorimpia. Tämä yhtäkkinen hoksaaminen kuulostaa hassulta, mutta sille on syynsä: elin sellaisessa maailmassa ja yhteisössä, jossa parikymppisenä perheellistyminen on normi eikä poikkeus. Piti mennä synnytysvalmennukseen asti, että hoksasi itse olevansa se poikkeus.
Ensi kesänä tuo esikoinen pääsee ripille. Ujo tuntumani on, että rippikoulun vanhempaintapaamisessa fiilis on kuin silloin synnytysvalmennuksessa: miten nää muut on näin vanhoja? Miten me ollaan näin nuoria? Ollaanko me taas vähän eri paria ympäristön kanssa?
Mitä näiden kahden episodin välissä on tapahtunut? Mitä peruutuspeilissä näkyy, kun vilkuilee 15 vuoden matkaa? Esikoisemme on ainakin saanut kolme nuorempaa sisarusta. Kaikki lapset ovat kasvaneet, ajoittain ihan kasvattamalla, toisinaan vapaassa liidossa. Kaikista näyttää tulevan kelpo ihmisiä ja vieläpä tosi mukavia, mikä lähtötilanne huomioiden on aika hyvin.
 |
| Tuore isä 2000-luvun alusta. Rippi- ja vihkitodistus on 🙂 |
Suurin kasvaminen on tapahtunut vanhemmissa. Olin monessa mielessä ihan lapsi mennessäni naimisiin ja esikoisen syntyessä. Vahvat ulkoapäin tulevat toimintamallit ohjasivat käyttäytymistäni. Minä en koskaan hoksannut kysyä minulta, haluanko perheellistyä pian ylioppilaskirjoitusten jälkeen tai haluanko työntää rattaita yliopiston käytävillä ja olla outo lintu. Liekö kysymys ollut edes kiinnostava, sillä opitut toimintamallit ja sosiaalinen paine kyllä ohjasivat minua untuvikkoisäksi varsin määrätietoisella tavalla.
Nyt jo hymyilyttää myöntää, etten parikymppisenä tajunnut mistään mitään. Lapsen alkuunsaattamista pidemmälle eivät visiot juuri yltäneet. Pohdinnat uudesta vastuusta, isä-identiteetistä tai parisuhteen hoitamisesta ohitettiin parilla hymähdyksellä.
Nyt jo hymyilyttää myöntää, etten parikymppisenä tajunnut mistään mitään. Lapsen alkuunsaattamista pidemmälle eivät visiot juuri yltäneet. Pohdinnat uudesta vastuusta, isä-identiteetistä tai parisuhteen hoitamisesta ohitettiin parilla hymähdyksellä.
Tuosta on alettu rakentaa nykyistä minua. Lisäännytty tasaisesti, kohdattu ympäröivän maailman uusia odotuksia ja perhe-elämän reunaehtoja. Jossain vaiheessa hoksattu, että tässä olisi tämä parisuhdekin. Kaikkea sitä onkin. Elämä on opettanut, välillä hienovaraisesti silitellen, välillä karhealla hanskalla niistäen
Hyviäkin puolia on! Nuorena perheellistymisessä on se plussa, että kun ei tajua mistään mitään, ei myöskään hoksaa stressata olemattomista asioista. Kolmannen lapsen kohdalla me tajusimme, että jotkut vanhemmat oikeasti hankkii jotain vaivalloisia kasvatusoppaita ja tekee tästä perheellistymisestä tavallaan numeron. Ottavat kaiken tosissaan, puristavat mailaa ja keskustelevat kasvatusmalleista. Pieni, tuleva ihminen saa valtavat mittasuhteet, kun häntä ehditään odottamaan ja suunnittelemaan. Meillä se pikkuinen vain putkahti siihen ja me jatkoimme elämää pääosin normaalisti, vaihtamatta mitään erillistä perhemoodia päälle. Ehkä pääsimme jotenkin vähemmällä, stressittömämmin, mutkattomammin. Edelleen ajattelen, että lapsesta tulee liian usein vanhempien ylimitoitettu projekti ja heidän monenlaisten projektioidensa kohde. Ei hyvä.
Huonoa on ollut se, etten ole koskaan ehtinyt haluta lapsia. Neljän lapsen isänä tämä kuulostaa koomiselta sanoa, mutta on harvinaisen totta. Minun maailmassani lapset vain tulivat ja niistä kuului iloita ja sillä hyvä. Ei kukaan kysynyt, haluanko minä, kaikkein vähiten sitä kysyin minä itse. Ihaniahan ne lapset olivat ja ovat, jopa se pahin koliikkityttö – jolla nyt on sininen vyö karatessa ja josta isä on tosi ylpeä. Ehkä silti olisin tajunnut arvostaa enemmän saamiani lahjoja, jos olisin ehtinyt haluta sellaisia.
Toinen huono asia on ollut se, etten tiennyt, kuka olin kun päädyin isäksi. Parikymppiset hyvin harvoin tietävät, eihän siinä. Mutta kun lasten syntyminen, opiskelut, työelämään pääseminen ja muutama muuttaminen tapahtuu talon, minäkuvan ja parisuhteen rakentamisen kanssa päällekkäisenä, ruuhkaisena moniajona, on lopputuloksessa riskinsä.
Isäksi tuleminen on ollut minulle hyppy tuntemattomaan: en tiennyt, kuka hyppää ja mihin. Mutta jollain mystisellä tavalla olen tänään nokka pinnalla ja paletti on suunnilleen kasassa. En lopulta osaa sanoa, minkä ikäisenä olisi parasta tulla isäksi, sillä ei sellaista ikää ole.
Silti loppuun kolme yleispätevää neuvoa 15 vuoden isäkokemuksella:
-
Älä ala isäksi, jos et halua
-
Älä ala isäksi, jos et tiedä kuka olet
-
Ala isäksi. Kyllä tämä plussalle jää!
Heikki Nenonen
