Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Leikkipuistossa lapsen ja omien maailmojen kanssa

21.06.2017

Sanoituksistaan tutulla iskevällä ja tiivillä lauseellaan metallibändi Mokoman sanoittaja ja laulaja Marko Annala maalaa elämänsä tähänastisen kaaren romaaniksi, johon monen sirpaleista, luovaa työtä tekevän on luultavasti hyvin helppo samaistua. Jos nyt en Mokomaa olekaan jaksanut vuosiin juuri kuunnella, ei sen merkitys minulle ole silti mihinkään kadonnut.

Epävarma taloudellinen tilanne, vaihtelevat työajat, iltamenoja ja pakko liikkua paljon työn mukana, omat epävarmuudet ja ongelmat voitettavana. Samaan aikaan pitäisi olla hyvä isä lapsilleen. Annalan keväällä ilmestynyt teos Värityskirja pukee sanoiksi epätavallisen, mutta nykyään silti yllättävän tavallisen tarinan vanhemmuudesta. Kirjaa kuvataan romaaniksi, joka kuvaa “tavallista elämää epätavallisissa puitteissa”, mutta varsinaisesti taitaa silti olla kyse siitä, että tavallisia puitteita ei enää ole.

Annalan projektina tuntuu olevan jonkinlainen unohtumaan päässeen kulttuurisen äidinkielen uudelleenopettelu. Oma isäsuhde on ollut vaikea, joten yli sukupolvien kulkeva perintö on katkonaista. Luonto on elävänä ja hengittävänä läsnä läpi kirjan. Tämä opettelu kytkeytyy koko elämään ja ympäröivään arkeen. On helppo ymmärtää, miksi Valamon luostarista löytyvä skeemamunkin kaapu tekee häneen niin suuren vaikutuksen.

Isyyteen Annala suhtautuu vakavasti ja kuvaa koskettavalla tavalla pyrkimystään voittaa oma masennus ja työelämän vetovoima voidakseen olla vanhempi. Hän ei ole ainoa kohtaamani tyyppi, jolla on anekdootteja hankalista tilanteista leikkikentillä:

Marko Annala: Värityskirja. Like 2017. 203s

“Taivas halkeaa ja taiteiden jumala täräyttää koko voimallaan salamaniskunsa ukkosenjohdattimeeni. Tipahdan polvilleni ja annan sävelten virrata lävitseni. Hymisen mantramaisesti sävelmää, jota mieleeni parhaillaan ladataan. Katseen olen lukinnut eteeni ja alahuuleni olen loksauttanut hieman alas. Luulen näyttäväni äärimmäisen keskittyneeltä vaikka näytänkin luultavasti vammaiselta.
– Kuuntelitko ollenkaan? keskeyttää Inga haaveiluni. Nyökkään valheen merkiksi. En kuullut sanaakaan. Ingan juostessa mahansa kanssa kohti Kaupin lenkkipolkua aavistan hänen juuri kertoneen minulle millaiselle lenkille hän olisi menossa ja kuinka kauan siellä arviolta viihtyisi. MInä huomaan jääneeni leikkipuistoon kaksin tyttäreni kanssa. Onneksi puistossa on aita, sillä omiin maailmoihini ajautuneena en ole varma kykenenkö vahtimaan tyttöä. Aita tehkööt sen puolestani.”

En usko olevani ainut, joka tunnistaa Annalan kuvaaman tilanteen omasta elämästä. Kohtaus jatkuu kirjassa kehittyväksi konfliktiksi huomiota tarvitsevan tytön ja omiin ajatuksiinsa kahlitun isän kanssa. Tilanne jää hiukan auki, mutta tulkintani on, että keskustelun siitä, mennäänkö kiikkumaan kiikkulaudalla vai lähdetäänkö kotiin häviää Annala. Minä en saa salaman lailla inspiraatiokohtauksia, mutta omiin maailmoihini pääsen kyllä ja sieltä on joskus vaikea kaivautua keskittymään lasten juttuihin.

Loistavana sanoittajana Annala sai puhuteltua hyvinkin usein sen vuonna 2003 alkaneen kymmenkunta vuotta kestäneen jakson ajan kun Mokomaa enemmänkin kuuntelin. Kirjassa on paljon samankaltaista voimakasta ja pienillä eleillä paljon kertovaa ilmaisua. Vastaan on tullut huomattavan paljon huonompiakin omaelämäkerrallisia romaaneja. Armoton rehellisyyden tuntu tekee kirjasta purevan ja välillä koskettavan lukukokemuksen etenkin sellaiselle, joka tuntee Mokoman tuotantoa.

Pasi Huttunen, @paspah

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »