(Lasten)kulttuurin kurkkua kuristaa

Hyvää Agricolan ja suomen kielen päivää! Kirjoittelin lopputalvesta sadun rakkaalla äidinkielelläni. Se ei tuottanut rahaa, enkä sitä halunnutkaan. Olin vain iloinen siitä, että satu meni hyötykäyttöön. Äidyin vieläpä pyytämään tutulta taiteilijalta kuvituksen tekeleeseeni. Valmista työtä ihastellessani ajattelin, miten upeaa on, että meillä oli taitoa tällaiseen suoritukseen – ihan harrastuspohjalta!

Parisen viikkoa satuiluni jälkeen tapasin kolme lapsuudenystävääni helsinkiläisessä kapakassa. Kyseisellä porukalla emme olleet nähneet yli kahteenkymmeneen vuoteen. Oli mielenkiintoista kuulla, miten lapsuutemme kulttuuriharrastukset olivat kantaneet hedelmää näin aikuisällä. Vein mukanani muistoja: valokuvia ja käsiohjelmia teatterista sekä lehden sarjakuvakurssilta. Niitä oli mukavaa taivastella oluttuopin äärellä. Keskustelua virisi, ja pian paljastuikin, että kaikki olimme tahoillamme jatkaneet kulttuurin parissa tavalla tai toisella. 

Roistoilua näytelmässä

Olavin tekemä käsiohjelma

Olin siis tavallista vastaanottavaisempi väistämättömän murroksen edessä seisovan kulttuurialan äänille. Tekoäly, kuluttajien huomiosta kilpailevat mediat ja perinteisempien kulttuurimuotojen yleisöjen pieneneminen ovat toki isoja ongelmia, mutta omassa kulttuurikuplassani suurin huoli ainakin ammatti- ja yhdistystekijöillä liittyy valtionavustuksiin sekä kulttuurialan leikkauksiin, ja ovathan leikkauslistat kieltämättä karua luettavaa. 

Sakset suhisevat

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi hiljattain listan tämän vuoden yleisavustuksista taiteen ja kulttuurin yhteisöille: avustukset pienenevät noin 23 prosenttia edellisvuodesta eli noin kaksi miljoonaa euroa. Siis pelkästään yhteisöavustuksista. Taiteelta ja kulttuurilta leikataan kokonaisuudessaan yli 17 miljoonaa euroa. Tulevina vuosina vielä enemmän. Nykyhallitusta ei voi toisaalta täysin syyttää, sillä radikaalimpi leikkauslinja aloitettiin jo aiempien hallitusten päätöksillä. Iso osa nykyisistä leikkauksista kohdistuu esittävän taiteen ja museoiden valtionosuuksiin ja -avustuksiin.

Hallitus julkaisi viime vuonna kuttuuripoliittisen selonteon, jonka mukaan ”valtio tukee kulttuuria aiempaa vahvemmin ja investoi strategisesti kulttuuri- ja luovien alojen kehittämiseen” ja tavoitteena on ”kaksinkertaistaa luovien alojen osuus bruttokansantuotteesta 2040-luvulle tultaessa rahoitusta ja rakenteita parantamalla”.

Oma intressini on tietysti lasten ja nuorten kulttuuriharrastuksen tukemisessa. Kaiken tolkun mukaan siihen suuntaan rahoitusta pitäisi ohjata. Jostain ne nykyiset staratkin ovat ponnistaneet. Uskallan väittää, että ponnahduslautana ovat toimineet jos jonkinlaiset valtion ja kuntien avustusta nauttineet harrasteyhteisöt. 

Hallituksen selonteossa kannetaan niin ikään huolta lasten ja nuorten kulttuurikasvatuksesta: 

“Alueellisen tasa-arvon lisäämiseksi sekä lastenkulttuurin, taide- ja kulttuurikasvatuksen ja -opetuksen saatavuuden ja saavutettavuuden parantamiseksi ja voimavarojen tehokkaaksi hyödyntämiseksi on tarpeen ylläpitää ja kehittää yhteisiä rakenteita ja toimintamalleja sekä paikalliselle että alueelliselle tasolle.” 

Yhteys taiteentekemisen ammattimaisuuteen niin ikään huomioidaan: “Taiteen ja kulttuurin tulevaisuudesta huolehtiminen edellyttää, että polut ammatillisen tai korkea-asteen koulutuksen kautta taiteen ja kulttuurin ammattilaisuuteen pidetään avoinna ja houkuttelevina.”

Tuotto vai taide?

Vielä ei eletä -40-lukua, mutta julkiset satsaukset nuorison taideharrastuksiin eivät ainakaan toistaiseksi viitoita kultaista tietä kohti selonteon esittämää kulttuurituotannon runsaudensarvea. Päin vastoin, nykyhallinnon toimet selonteon ihanteita vasten tarkasteltuna näyttävät erityisen irvokkailta – samoin myös toisin päin tarkasteltuna. Kulttuurin valjastaminen talouden rattaiden eteen on muutoinkin aika hähmäistä hommaa, mutta tämä jo itsessään ansaitsisi oman (pitkän) kirjoituksensa. 

Rahapuhe on aina tässä kontekstissa hieman turhauttavaa, sillä, uskallan väittää: Kulttuurin tehtävä on tuottaa kulttuuria. Liikevoitto, imago ja kaikensorttinen positiivinen pöhinä ovat mainioita bonuksia, mutta niiden ei valtion ensisijaisiin tavoitteisiin pitäisi kuulua; Sen tehtävä on tukea tekijöitä ja harrastajia. Jos jaettavaa ei ole, silloin ei voi jakaa, mutta nykyinen leikkauspolitiikka vahingoittaa aivan varmasti myös niitä tavoitteita, jotka hallitus on itse kirkasotsaisessa selonteossaan muotoillut. 

Oma kultturiharrastuhistoriani – jos aiemmin mainitsemaani neljän kaverin varhaisteinivuosien bändiviritelmää ei lasketa – on ollut melkoisen tuettua: Karkkilan työväenopiston näytelmäkerho, piano- ja viuluopinnot, yläasteen ja lukion näytelmäkerhot, Joensuun ylioppilasteatteri, muiden sekalaisten teatteri- ja draamahommien lisäksi moninaiset juontokeikat sekä vaikkapa teksti, jota luet juuri nyt. Mikään näistä ei ole minulle tai yhteiskunnalle isoja rahoja tahkonnut, mutta laajemmassa skaalassa aika monelle muulle on, ainakin välillisesti. 

Jospa vain jotenkin saisi konkretisoitua, millainen merkitys mahdollisimman moninaisen kulttuurin tukemisella on kansalliselle hyvinvoinnille. Kulttuurialan leikkauksia vastustavia Sakset seis! -mielenosoituksia on järjestetty jo kaksi, joiden lisäksi samaa nimeä kantavaan adressiin on kerätty yli satatuhatta nimeä. Meteliä kuuluukin pitää, mahdollisimman usein ja mahdollisimman paljon. Hallituksen meno on niin kyynistä ja kulttuurivihamielistä, että itsekin kyynistyneenä epäilen, onko pelkästä protestoinnista enää mitään hyötyä. Toisaalta kyynisyyttäkin pahempaa on välinpitämättömyys.

Vaalien alla

Kulttuuriasiain pohdiskelu on erityisesti paikallaan näin kunta- ja aluevaalien alla, sillä kuten Rosa Meriläinen kirjoittaa KULTA ry:n blogissa: “kunnille kulttuuripalvelut ovat jo ihan lain mukaan peruspalveluja”. Meriläinen huomauttaa, että laki toteutuu kunnissa vaihtelevasti ja harrastustoiminnan lisäsi kuntien tulisi edistää ammattitaiteilijoiden työskentelyn edellytyksiä. Veikkaan ammattitaiteilijoiden olevan puun ja kuoren välissä, jos näistä mainituista työskentelyn edellytyksistä – eli usein rahoituksesta – ei ota koppia valtio eikä kunta. Ja lässytys siitä, että hyvä taide kustantaa tulojen kautta itsensä, voidaan jättää ihan suosiolla jonnekin Metan alustan niljakkaimpiin sopukoihin ja hallituksen selontekoihin. 

Nuorten kulttuurikasvatukseen vaikuttavia yhdistystukileikkauksia tuli reippaasti: Täysin nollille tippuivat mm. Suomen musiikkikasvatusseura, Suomen tanssi- ja sirkustaiteilijat, Suomen teatterit, Suomen tietokirjailijat, Teatteri- ja mediatyöntekijät, Kuvataideopettajat. Merkittäviä leikkauksia tuli monen muun yhdistyksen toimintaedellytyksiin. Pienemmätkin nipistykset voivat tarkoittaa yhdistyksen toiminnan merkittävää vähentämistä tai lopettamista kokonaan, jos olennaisia kuluja toiminnan edellyttämiseksi ei saada tulevien avustusten voimin turvattua. 

Kulttuuri ja taide elävät aina, se on kirjoitettu ihmiskunnan geeniperimään. Elävätkö ne kituuttaen piilopirtissä vai kukoistaen lasten ja nuorten harrastustoiminnassa, on toinen kysymys. 

Kuka on oikeutettu oppimaan?

Me emme voi – eikä meidän kuulukaan – tietää kenestä tulee seuraava Mattila, Smeds tai Stenvall. Yhteiskunnan velvoite on tarjota puitteet näiden kehitykselle riippumatta siitä, jääkö toiminta yhteen näytelmä- tai sarjakuvakerhon kokeiluun. Ja vaikka jäisikin, sillä tuella luodaan valtavasti hyvää myös niille, joiden tulevaisuus on jossain tienaavan kulttuurituotannon ulkopuolella. Väitän sen paskimmankin kokeellisen taidehiiviskelyperformanssin, jossa joku huutaa kaksikymmentä minuuttia Æ-äännettä punaisessa lateksiasussa, olevan eettisesti ja taloudellisesti kestävämpää hommaa kuin vaikkapa eläinten lahtaamisen muotiteollisuuden tarpeisiin. Tätä näkemystäni saa tietenkin kyseenalaistaa, mutta ansaintarakenteen lisäksi muita argumentteja on tähän hätään hankala keksiä.

Oden albumikansi

Mitä minä olen tuottanut puuhailullani? En paljoakaan. Toisaalta kulttuurista ammattinsa luoneet kaverini ovat tuottaneet paljonkin. Kun olimme aiemmin mainitsemieni kolmen lapsuudenystäväni kanssa istumassa iltaa, kulttuurintuotantosaldo oli pääpirteittäin seuraava: Yksi työskentelee tunnetussa taidemuseossa, toinen on ammatissaan monialataiteilija ja kolmas tekee musiikkia ja kuvataidetta tinkimättömällä intohimolla. Allekirjoittanut, tämä neljäs, pyörii juurikin lukemasi kaltaisten tekstien parissa ja kynäilee mitä kynäilee. Illan konsensus oli se, että lapsuutemme pienen kotikunnan, Karkkilan, harrastustarjonta sekä ympäristön tuki luotsasi meidät kaikki omalta osaltaan siihen, mitä nyt teemme. Valtavan arvokas kulttuuriperintö, väittäisin. Vaikka vain kaksi meistä repii täysipäiväisen elantonsa kulttuurin rieviskästä. Tai itse asiassa ei vain, vaan peräti. 

Oma panokseni albumiin.

En osaa sanoa, millainen rahoituskuvio Karkkilan työväenopistolla tai kuvataidekoululla oli -90-luvun alussa, mutta melko luottavaisin mielin uskon ison osan hynkystä tulleen kunnalta ja/tai valtiolta, ainakin mutkan kautta. Tähän haluttiin panostaa jo muinaisessa lama-Suomen pahimmassa kriisikunnassa. Voin vain toivoa, että haluttaisiin edelleen. Toisaalta voimme ottaa oppia lama-ajan leikkauksista, kuten Allianssi muistutti jo 10 vuotta sitten: “90-luvun laman virheitä ei pidä tehdä uudestaan. Laman aikana tehdyt lyhytnäköiset leikkaukset tulivat kalliiksi niin taloudellisesti kuin inhimillisesti. Leikkaukset koulutuksesta, nuorisotyöstä ja lasten ja nuorten hyvinvoinnista voimistivat nuorten syrjäytymiskehitystä ja tarve kalliille korjaaville palveluille moninkertaistui.”

Olisiko sitten ollut jollain tavalla tehokkaampaa raakata harrastajaporukoista ne lahjakkaimmat ja tukea vain heitä? Heivata muut lapset ryhmästä ja satsata todellisiin staroihin? Turhan kärjistettyä ehkä, mutta selvennän: Urheilun saralla puhutaan paljon siitä, miten kaikkia junnuja on syytä tukea, sillä jotkut päätyvät vaikkapa änäriin. Miksi muulla kulttuurilla ei olisi samankaltaista asemaa? En haluaisi mieltää urheilua tai muuta kulttuuria tuottavuuskoneeksi, mutta jos retoriikka on sellaista, samaa puhetapaa voidaan soveltaa kaikkeen: Nightwish, Saku Koivu, Darude ja Jari Litmanen vaativat valtaisan pohjatyön. Mikään näistä ei synny tyhjiössä. Kuten tämän kirjoituksen kuvituksesta huomaa, porukalla näitä on tehty. Talenttien sivutuotteina putkahtelee väistämättä vähemmän tuottavia samuheikinmatteja. Sori siitä.

Muistakaa äänestää.