Lapset tuhosivat urani! Tosin kerta kaikkiaan mitään en kadu

Ai, miksikö minun urani on niin surkeassa jamassa eikä etene? Itse asiassa kukaan ei ole minulle näin sanonut, enkä itse ole sitä mieltä. Mutta asiaan kai kuuluisi olla urakehityksestään huolissaan. Mikäpä siis parempi hetki pohtia sitä kuin tällainen heinäkuinen kesäloma-aamu.

Minähän olen itse asiassa aivan mahtavassa työssä. Saan kulkea kylillä ja kaduilla kameran ja lehtiön kanssa juttelemassa ihmisten kanssa ja näkemässä ja kokemassa koko ajan valtavasti asioita. Työ tuntuu tärkeältä ja viihdyn siinä.

Toisaalta sen voi kehystää myös eri tavalla. Olen jumahtanut pienen paikallislehden toimittajaksi pikkukunnissa. Olen pieni ratas ison konsernin valtavassa koneessa. Jos en olisi viime syksynä käynyt päätoimittamassa kahta paikallislehteä muutaman kuukauden sijaisuuden verran, voisi sanoa, että eipä ole ura paljon edennyt. Sivuutetaan nyt se, että vaikka tein sitä päätoimittajuutta monistakin syistä johtuen erittäin mielelläni, niin parasta siinäkin oli se edelleen mukana kulkeva ruohonjuuritason journalismin tekeminen.

Uran kannalta jatkuvasti vääriä valintoja

Syy tähän ura-ankeuteen on tietysti selvä. Perhe ja lapset. Nyt kun tässä toinen tekee lähtöä kotoa ja toinenkin tulee syksyllä olemaan viikot poissa, on hyvä tällainenkin tunnustus tehdä. Pilasivat urani!

Taannoin kun ensimmäinen lapseni syntyi olin tietysti jäämässä vanhempainvapaalle. Silloinen pomoni oletti, että asiasta neuvotellaan, joten hän vähän järkyttyi kun ilmoitin, että pidän nämä ja nämä lomat tai lähden etsimään toista työpaikkaa. Pidin ne vapaat. Siinä työssä olin sen vuoksi, että se oli siinä vaiheessa osa-aikainen päivätyö. Sellainen sopi siinä hetkessä elämäntilanteeseen paremmin kuin täysipäiväinen vuorotyö, jota olin tehnyt. Palkka ja uranäkymät heikkenivät aika paljon.

Kun lapseni ovat syntyneet vuosina 2007 ja 2009, niin oli häkellyttävää tajuta vuonna 2017, että silloin tehty kahden viikon reissu Pietariin oli pisin aika, jonka siihen mennessä olin ollut erossa lapsistani.

On rehellisesti myönnettävä, että olen aika huono työntekijä. Prioriteettini ei ole missään vaiheessa niin sanottua työuraani ollut työura. Tietysti olen tehnyt koko ajan älyttömän mielekkäitä asioita ja saanut kehittää osaamistani ja kasvaa tehtäviini ja niin edelleen. Silti olen hyvin tiukasti jättänyt työpaikan siihen työpaikan kynnykselle lähtiessäni iltapäivällä.

Harmittaako tämä sitten vanhana

No, nyt lapseni ovat lähdössä pian omille teilleen, joten urani lähtee rakettimaiseen nousuun? Hyviä, terveitä, aktiivisia työvuosia on jäljellä vielä paljon ja jaksamistakin, kunhan vaikka joskus kävisi lenkillä, uimassa tai salilla.

Paitsi että kun nyt yksi lapsi lähti kotoa, lisääntyi kotitalouden pääluku silti kahdella kun vihdoin mahduimme muuttamaan saman katon alle nykyisen puolisoni kanssa. Bonuslapsillakin on tanssitunteja ja mitä lie. Eipä kannata siis siellä konsernin yläkerroksissa vielä ryhtyä hengitystään pidättelemään, että nyt lähti tuottavuus kasvuun.

Saa nähdä kuinka paljon sitten kumaraisena vanhuksena harmittaa, että tuhlasin aikaani lasten ja perheen kanssa sen sijaan, että olisin voinut tuottaa lisäarvoa osakkeenomistajille.

Pasi Huttunen