Lapsella on oikeus elämään

Eilen vietettiin lapsen oikeuksien päivää. Tämä sopimus vuodelta 1989 on maailman laajimmin ratifioitu ihmisoikeussopimus: 196 valtiota on sitoutunut noudattamaan sitä. Mutta siltä ei vaikuta, jos katsoo, mitä maailmassa on meneillään.

Sopimuksen kolmannessa artiklassa sanotaan, että lasta koskevissa päätöksissä on otettava huomioon lapsen etu. Kuudes artikla sanoo tähän tapaan: ”Jokaisella lapsella on oikeus elämään. Valtion on taattava mahdollisimman hyvät edellytykset lapsen henkiinjäämiselle ja kehitykselle.”

Usein tätä pykälää tulkitaan yhdenvertaisuuden kautta eli että kaikilla lapsilla olisi mahdollisimman hyvät edellytykset elää ja kehittyä riippumatta siitä, millaiset geenit tai ympäristötekijät ovat kohdalle osuneet. Tässä tekstissä katson lapsen etua ja oikeutta elämään sukupolvikysymyksenä.

Leikataan lapsilta, luonnolta ja kulttuurilta

Suomalaisen hyvinvointivaltion idea on ollut se, että ihmisiä autetaan ennen kuin he putoavat köyhyyteen. Idea on, että ihmisille taataan sellainen toimeentulo, jonka avulla he voivat säilyttää toimijuutensa. Hyvinvointivaltiossa myös köyhä voi olla ja on subjekti, jolla on päätäntävaltaa omiin asioihin. Ajatus eroaa amerikkalaisesta almukulttuurista, jossa köyhä on objekti ja nöyrä autettava.

Nykyisen oikeistohallituksen leikkaukset osuvat lapsiin monin tavoin. Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja Ulla Siimes pitää erityisen haitallisena sitä, että tukia leikataan kolmannen sektorin ennaltaehkäisevästä lastensuojelusta.

”Järjestöt ovat avainasemassa matalan kynnyksen ja ennaltaehkäisevän tuen tarjoamisessa. On ilmeistä, että jonot hyvinvointialueen palveluihin kasvavat, kun järjestöjen toimintaa romutetaan”, Siimes sanoo.

Ehkäisevän lastensuojelun tuottavuudesta on kirjoitettu tälläkin blogialustalla. Tarjosin päättäjille ”sosiaalialan innovaatiota, jolla a) saavutetaan merkittäviä säästöjä, b) helpotetaan työntekijöiden henkistä kuormitusta ja c) joka on eettisesti aiempia kestävämpi. Lisäksi innovaatio on ilmainen ja se on otettavissa käyttöön heti, kun teille sopii.” Blogitekstin vinkit ovat edelleen päättäjien käytettävissä. Ilmaiseksi. Ja saa ottaa kunnian itselleen, en tule perään huutelemaan.

Lisäksi nykyhallitus leikkaa muun muassa kulttuurista ja luonnonsuojelusta.

Leikkaukset eivät ole ongelman ydin. Ne ovat oire sairaudesta, ajattelutavasta, jossa yhä suurempi osa toimeliaisuuttamme on alistettu talouskasvulle, joka hyödyttää eniten niitä, joilla on jo ennestään aivan liikaa. Tässä ajattelutavassa ei haluta nähdä, että kaikki toimeliaisuus (josta talouden mittari bkt kertoo) palautuu elonkehän toimintaan. Jos tämä ohut elämän vyöhyke romahtaa, meille ei jää mitään.

Perikato odottaa, jos suunta ei muutu

Ympäristönmuutos ja siitä seuraava kriisi on laaja paketti monenlaisia ongelmia. Puhutaan yhdeksästä planetaarisesta rajasta, joista kuusi on ylitetty. Olemme ylittäneet rajat ilmastonmuutoksen, typen ja fosforin kierron, makean veden kulutuksen, luonnon monimuotoisuuden ja keinotekoisten kemikaalien levittämisen osalta.

Näistä ilmastonmuutos on saanut mediassa suurimman huomion, mikä ei suinkaan merkitse sitä, että sen etenemiseen olisi kunnolla puututtu. Tämän artikkelin kuvasta saa osviittaa siitä, millaista elämäntavan muutosta vaatisi lämpenemisen pysäyttäminen alle kahteen asteeseen.

Mikään ei viittaa siihen, että olisimme vähentämässä päästöjämme. Päästöjen vähentämiseen vaadittava muutos on aivan liian valtava, että kykenisimme siihen vapaaehtoisesti. Toistaiseksi myös poliittiset järjestelmät ovat näyttäneet hampaattomilta pakottamaan ihmiskunnan kestävän elämän rajoihin, mutta ainakin minä tunnen velvollisuudekseni uskoa, että demokraattinen järjestelmä pystyy huomattavasti nykyistä parempaan.

Koska olen tieto- enkä fantasiakirjailija, en osaa kuvitella muita tulevaisuudennäkymiä kuin syvenevän kriisin, joka vie yhä suuremman osan yhteiskunnan työpanoksesta. Näen köyhtymistä, kurjistumista, epävarmuutta, epävakautta, myrskyjä, tulvia, saastuneita pohjavesiä, pystyyn kuolleita metsiä, kansainvaelluksia, sotia.

Elämän jatkuminen pitkällä aikavälillä edes suunnilleen nykyisen kaltaisena edellyttäisi isoa muutosta lyhyellä aikavälillä. Mitä rikkaampi, sitä suurempaa muutosta häneltä edellytetään. Mutta emme näköjään ole valmiita muutokseen. Mieluummin menemme muoviroinamme kanssa jyrkänteeltä alas.

”Lapsella on oikeus elämään”, sanotaan Lapsen oikeuksien sopimuksessa. Jos se laajennetaan koskemaan sukupolvea, joka tällä hetkellä elää lapsuuttaan, näkymät eivät mieltä ylennä. ”Näyttää siltä, että jo meidän aikamme lapset kokevat hirveän kohtalon”, kirjoittaa Tuomo Hurme Satakunnan Kansassa. Hän viittaa uusimpaan ilmastoraporttiin, joka piirtää synkän kuvan tulevaisuudesta.

Tuntuu irvokkaalta puhua lapsen oikeuksista tällaisen tulevaisuudennäyn edessä. Olemme pettäneet lapsemme viemällä heiltä hyvän elämän mahdollisuudet.

Mikä neuvoksi?

Jos on ongelma, ihminen alkaa helposti etsiä ratkaisua. Yhdenlainen oireyhtymä sekin.

Yleinen tapa on se, että suljetaan silmät, työnnetään pää pensaaseen ja otetaan defenssit käyttöön: Ehkä ennusteet ja tiedeyhteisö ovat kuitenkin väärässä. Ehkä päättäjät tietävät, miten nämä asiat ratkaistaan, vaikka he eivät siitä puhu. Ehkä uudesta teknologiasta löytyy ratkaisu, vaikka se on tähän saakka vain lisännyt kulutusta. Ehkä kapitalismin näkymätön käsi hoitaa tämän roskan. Kaninkolossa on ahdasta näinä aikoina.

Defenssit eivät ole paha asia. Mieli pyrkii pysymään tasapainossa. Defenssit suojelevat psyykeä, kun sitä uhkaavat asiat, joita se ei kykene käsittelemään. Niihin turvautumalla voidaan suojella psyykeä, mutta ei elonkehää.

Itse olen turvautunut esimerkiksi tällaisiin defensseihin: olen ajanut polkupyörällä, viljellyt kasvimaapalstaa, soittanut pianoa, poiminut sieniä, pitänyt talviverkkoja ja vähentänyt kulutusta ylipäätään. Olen kirjoittanut ja puhunut ekologisesta kriisistä. Tämäntapaiset asiat auttavat käsittelemään tietoa ympäristökriisistä, mutta tietenkään ne eivät ratkaise globaalia kriisiä. Siihen tarvitaan politiikkaa ja yhteiskunnallista muutosta.

”On paljon sivilisaatioita, jotka ovat kestäneet tuhansia vuosia tuhoamatta omaa ekologista perustaansa”, sanoo filosofi Tere Vadén (Elonkehä 1/23). ”Tämän sivilisaation suurimmat jälkeensä jättämät jäljet, kuten muovijäte, ilmastonmuutos ja lajikato, niin nehän ovat vahinkoja. Käsittämättömän ironista. Tekeekö kaikkein taitavin sivilisaatio kaikkein näkyvimmät saavutuksensa vahingossa?”

Esimerkiksi Sumerin ja Egyptin kulttuurit elivät 1500 vuotta, Assyrian ja Babylonian kulttuurit 1300 vuotta. Fossiilisiin polttoaineisiin pohjautuvan läntisen kapitalismin elinkaari näyttää jäävän kahteen vuosisataan.

Kestävämpi kulttuuri on mahdollinen, jos sitä halutaan riittävästi. Sitä varten tarvitaan painetta päättäjille. Helpointa on aloittaa sieltä, missä vähentämisen potentiaali on suuri ja se vaikuttaa vähiten elämänlaatuun – Vadén ottaa esimerkiksi yksityis- ja reittilentelyn.

Painetta, painetta, painetta. Sitä päättäjät tarvitsevat. Me tavalliset pulliaiset puolestaan tarvitsemme rajoja, jotta emme seuraa halujamme ja sosiaalisia malleja.