Laiskan ja tiedostavan vanhemman asialla

Luin kesälomani ratoksi kirjailija-toimittaja Saara Henrikssonin ja tietokirjailija Aino-Maija Leinosen Laiskan vanhemman oppaan. Harvoin luen kasvatusoppaita, sillä niiden dogmaattisuus ja yksisilmäisyys saavat minut helposti raivostumaan. Tässä oppaassa tilanne oli oikeastaan päinvastainen. Tekijät pohtivat, “millaista on hyvä vanhemmuus todellisessa Suomessa, jossa lapsia on perheessä 1–2, vanhemmat ovat eronneet, he käyvät töissä ja viettävät vapaa-­aikaa sosiaalisessa mediassa.”

Teos etenee pääpiirteittäin lapsen ikävaiheiden mukaan: odotusaika, vastasyntynyt, vauva, taapero, koululainen ja teini. Tarkemman kuvauksen löydät kustantajan sivuilta. Teos on on lyhykäisyydessään kattava, mikä jättää sisällön tosin ohuehkoksi. Tekstiä sitoo sekä pintapuolinen yhteiskunnallinen viitekehys että sukupuolisuuden pohdinta. Oppaan perusajatukset ovat: Ota iisimmin, hyväksy lapsesi ja anna hänen olla hän, ei tarvitse suorittaa. Helpommin sanottu kuin tehty. 

Lapset kasvattavat itseään?

Laiskan vanhemman oppaan keskeinen sanoma on, ettei lapsen tarvitse muuttua. Että hän saa olla se ihminen, joka on ja toimia sillä tavalla, joka juuri hänen persoonalleen on ominaista. Vanhemman ei tarvitse tuputtaa omia arvojaan tai jumiutua johonkin ennaltamäärättyyn vanhemmuuden kuvaan: “Lapset kasvavat itsestään niin kuin rikkaruohot. Heille voi opettaa käyttäytymistä ja hyviä tapoja toimia, mutta kasvun suurten linjojen vetäminen ei ole kasvattajan tehtävä.” Ajatus on kaunis, muttei ongelmaton, sillä tekijät eivät paljasta, mitä näillä “suuremmilla linjoilla” oikein tarkoitetaan.

Mikäli lapsen autonomisuuteen luotetaan lähes täydellisesti, en itse osaa olla kovin laiska vanhempi. Toki kehotus rauhoittua arkisen kriiseilyn äärellä on aina tervetullut, mutta vakavamman paikan tullen tilanne on toinen. Tekijät niputtavat turhan kevyesti yhteen lasten kiinnostuksen kouluampumisvideoihin ja synttäritarjoilun hankaluuden tai ruutuajan pohdinnan. Todella vakavat tilanteet sivuutetaan virkkeen mittaisella ohjeella, kuten ”Jos ala­ikäisellä lapsella on päihdeongelma, tilanne on vakava, ja perhe voi joutua tekemään lastensuojeluilmoituksen tarpeellisen avun saamiseksi.” 

Kuitenkin niitä todella vakavia tilanteita tulee: väkivalta, ahdistelu, kuolema sun muuta todellista murhetta. Näitä asioita harvoin mietitään etukäteen, ja kun niitä kohtaa, on todella neuvoton. Myöskään perheen arvojen käsittelyyn ei paljoa aikaa uhrata. Tai oikeastaan vanhempaa ohjataan pois omien arvojen siirtämisestä. Useasti itsekin näkisin tämän ideaalina, mutten kovin mahdollisena. Tuskin kukaan pystyy kasvatustyöhön täysin oman päänsä ja arvomaailmansa ulkopuolella. 

Vanhemmalta vaaditaan paljon

Tekijät viittaavat yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin rakenteisiin sekä tunnustavat niiden olemassaolon, mutteivät uppoudu niihin tai niiden vaikutuksiin sen syvemmin. Fokus pysyy tiukahkosti kuvitteellisessa yksilössä; Teos on kirjoitettu suomalaiselle heteropariskunnalle, josta äitiä puhutellaan huomattavasti enemmän. Osin tämä huomioidaan eksplisiittisesti, mutta näin isänä asetelma alkaa välillä hieman tökkiä. Tekstissä tunnustetaan sukupuoliroolit, mutta silti se jää lopulta niiden vangiksi. Kuten tekijät itsekin myöntävät: ”Kuitenkin monet perheen perustamiseen ja perhe-­elämän pyörittämiseen liittyvät vastuut ovat voimakkaasti sukupuolittuneita, ja tässä kirjassa käytetty kieli heijastaa sitä.”

Vaikka teoksen nimi on Laiskan vanhemman opas, laiskuus tai vaivattomuus tuntuu olevan lähinnä lapselle tarjottua vaivattomuutta. Vanhemmalta vaatii melkoista kykyä sukeltaa oman pään sisään ja tunnistaa sieltä monenmoisia tiedostettuja ja tiedostamattomia asioita. Vaikka teos vapauttaa turhan tiukasta dogmaattisuudesta ja menetelmällisyydestä, vaatii se kykyä armottomaan itsereflektioon. Kuinka moni osaa syrjäyttää omat haitalliset arvonsa ja asenteensa? Olen kieltämättä ainakin osin teoksen kohdeyleisöä. Katson omaa vanhemmuuttani jatkuvasti kriittisestä näkökulmasta ja ainakin yritän havaita, millaista maailmankuvaa lapselleni jaan ja miten sitä teen. 

Täydellisen vanhemmuuden purkutuomio

“Mielikuvien ihannevanhempi on kärsivällinen, kannustava, johdonmukainen ja rakastava.” Tästä mielikuvasta tekijät julistavat vapauttavansa vanhemman. Mokata saa, mutta lopulta Laiskan vanhemman opas päätyy ohjaamaan kohti juuri näitä ominaisuuksia. Ei se tuomittavaa ole eikä aina liikaa vaadittu, mutta tuntuu kirjaa lukiessa välillä kovin ristiriitaiselta: Toisaalta pitää luottaa siihen, että lapsi pärjää, mutta on myös osattava luoda juuri oikein turvaa siten, että lapsi pärjää. 

Laiskuus tai vaivattomuus kohdistuu tehtäviin asioihin, suorituksiin. Totta onkin, ettei niistä kannata kasata itselleen turhia paineita. Kukaan ei osaa kaikkea täydellisesti. Ja mitä täydellisyys edes tarkoittaa? Oppaan ehdoton ansio on sen purkaessa kuvaa vanhemmuudesta jonkinlaisena oikeintekemisen performanssina: “Jo lasta odottaessaan vanhempi kohtaa asiantuntijoiden kokoamia varoituksia asioista, jotka tekemällä vanhempi pilaa lapsensa elämän ennen kuin tämä täyttää edes kolmea vuotta.” 

Ohjeille olisi ehkä kaivannut vankempaa tulitukea lähteistä ja tutkimuksesta. Nyt teos jää hyväätarkoittavaksi self help -oppaaksi. Joskin arvoiltaan kannatettavaksi sellaiseksi. Jokaiselle vanhemmalle toisinaan tarpeelliseksi arjen voimaannuttajaksi ja vanhemmuuteen kuuluvan perussyyllisyyden vapauttajaksi Laiskan vanhemman opasta voi suositella, mutta syvempää tarkastelua vanhemmuuteen se ei oikein tarjoa.