Kurkistus sääntöjen maailmaan, eli Tricia McMillan ei tajuu

Lapselliset miehet aloittivat vuoden miettimällä liikennesääntöjen outouksia. Olin aikeissa jatkaa teemaa puistelemalla päätäni kaikenlaisille turhanpäiväisille lakikokoelmille, joita me pohjoisen maanosan asukit lämpimiksemme keksiskelemme. Onko kaikkea aina tarpeen sanoa ääneen? Emmekö todella osaa kulkea kalustetuissa huoneissa ilman yhdessämielin sovittuja Pelisääntöjä siitä, kenen polvea kunkin on missäkin järjestyksessä suuteleman? Olin aikeissa yrmyttää menemään jörö-ukkona, kunnes kohtalo kantoi eteeni kohtauksen Linnunradan käsikirjasta. Douglas Adamsin mestariteos ajaa paremman raamatun virkaa iltalukemistossani, ja sen viidennessä osassa Enimmäkseen harmiton painitaan sellaisen sääntöjärjestelmän parissa, kuin astrologia.

Eräs teoksen protagonisteista, toimittaja Tricia McMillan on haastatellut planeetoista kirjan kirjottanutta astrologi-ennustaja Gail Andrewsia, ja uskoo saaneensa hänet ansaan, sillä NASA on juuri julkaissut tiedon Pluton takaa löytyneestä kymmenennestä taivaankappaleesta. Eivätkö kaikki astrologiset kartat tule nyt piirtää uusiksi? Andrews yllättää kuitenkin McMillanin paljastamalla korttinsa:

”Tiedänhän minä, ettei astrologia ole tiedettä”, Gail sanoi. ”Ei tietenkään ole. Se on pelkästään sattumanvarainen sääntökokoelma niin kuin shakki tai tennis tai mikä se kumma juttu on jota se englantilaiset harrastatte?”
”Hmm, tarkoitatko krikettiä vai itseinhoa?”
”Parlamentaarista demokratiaa. Säännöt vain jotenkin muotoutuivat. Niissä ei ole mitään järkeä, paitsi omissa puitteissaan. Kun sääntöjä kuitenkin ruvetaan soveltamaan, siitä seuraa jos jotakin, ja ihmisistä paljastuu kaikenlaista. Astrologiassa säännöt sattuvat koskemaan tähtiä ja planeettoja, mutta ne voivat yhtä hyvin koskea kissoja ja koiria. Se on vain tapa lähestyä asiaa niin, että ongelma saa konkreettisen muodon…”

Tässä kohtaa arvelin, että kenties asiaa voisi pohtia laajemminkin kuin öyhöttäjän vinkkelistä, millä on oma huumoriarvonsa silläkin toki. Niin, ja vaikka aihe haiskahtaa korkealentoiselta ja filosofiselta on se suorassa yhteydessä kasvatukseen; mitä muuta vanhemmuus aina välillä onkaan kuin näennäisesti järjettömien sääntöjen tuputtamista jälkikasvulle, joka eittämättä ennen pitkää pääsee huijauksesta jyvälle. Suurin osa lasten kasvamiseen liittyvistä säännöistä on järkeviä. Pakkasella on puettava villasukat, muuten tulee nuha. Kalaa pitää syödä että aivot kasvaa. Yössä on nukuttava kahdeksasta kymmeneen tuntia! Mutta miksi pipo on otettava pois päästä ruokapöydässä? Miksi jalkakäytävällä on käveltävä oikeassa laidassa? Miksi tuhlata aivan kelpo sunnuntaipäivä vierailuun mummolassa, jossa pleikkarikin on vanhaa mallia?

Ensimmäinen näkökulma: Säännöt ovat tyhmiä. Siis tyhmiä, perusteettomia, järjettömiä, idiotismeja. Yhdistys- ja järjestömaailmaa kolunneet tietävät kokoukset, joissa valitaan henkilö H toimimaan V-valtuutettuna koska yhdistyslakiin Y on kirjattu, että tällainen on yhdistyksellä oltava, ja yhdistys voi halutessaan ilmoittaa valinnasta itselleen I, ketään muuta asia ei niin järin kiinnosta. Työpaikalla kuin työpaikalla on omat tapansa ja sääntönsä, joita ei noudateta niinkään siksi, että ne olisi johdettavista Newtonin toisesta laista, saatikka Kaarle Suuren codexeista, vaan jostain muusta tuntemattomasta, ja yhtä hyvästä, syystä. Näitä sääntöjä emme ajattele niinkään hyvinä tai huonoina, ne vain ovat osa kyseisen organisaation olemusta. Niiden ihmeellisyys on ilmeistä ainoastaan organisaation uusille jäsenille, jotka työharjoittelunsa ensimmäisenä päivänä rohkenevat istua kahvipöydässä Marjukan tuolille(!).

Toinen näkökulma: Säännöt ovat järkeviä. Siis järkeviä merkityksessä: seuraavat, tai ovat johdettavissa jostain syystä, kuuluvat järjestelmään. Näihin jo osin viittasinkin. Kaikkien meidän ei tarvitse koskea sormellaan kuumaa hellanlevyä, tai nuolaista rautaista porraskaidetta tietääksemme, ettei kannata. Hyvä näiden sääntöjen lainvoimaisuutta on välillä tietenkin koetella. Säännöt ovat järkeviä myös laajemmassa merkityksessä: noudattamalla lakeja vallitsee yhteiskunnassa rauha, ja ihmiset ovat vapaita toteuttamaan itseään. Hyvä laki antaa enemmän vapautta mitä ottaa. Moni sääntö, asetus, tai laki voi tuntua järjettömältä yksilön näkökulmasta (miksi minun pitäisi tyhjässä risteyksessä odottaa punaisen valon vaihtumista, häh?). Moni sääntö on järkevä vasta kun tarkastelemme sitä suuremmassa mittakaavassa, ja faktoroimme yhtälöihin kaiken logiikan suurimman kompastuskiven, toiset ihmiset.

Empatia on outo juttu. Siihen liittyy monia paradokseja. Eräs teologi kertoi esimerkkinä, että vaikka meidän on helppoa kuvitella sellaisiin historian kammotuksiin, kuin kansanmurhiin osallistuvien henkilöiden olevan täysin kykenemättömiä empatiaan, eli myötätuntoon, on tämä päättely puutteellista. Tietystä näkökulmasta järjettömiä väkivallantekoja suorittavan henkilön on nimenomaan kyettävä kuvittelemaan se kipu, jota uhrilleen aiheuttaa. Tämän kaltainen pahuus ei voi siis johtua yksinomaan empatian puutteesta.

Paradoksaalista on myös suhtautumisemme kanssaihmisiin päivittäisessä elämässä. Toinen anekdootti, tällä kertaa psykologian piiristä, kertoo, että ajattelemme toisia ihmisiä hyvin vähän. Ajattelemme myös itseämme vähäisissä määrin. Suurin osa päämme sisäisen suoratoistopalvelun tarjonnasta käsittelee sitä, mitä ajattelemme muiden ihmisten ajattelevan meistä. Minäkin mieluusti pidän omaa napaani kaikista syvimpänä – ja olisihan se kiva jos muutkin sen tunnustaisivat.

Liekkö tämäkin moraalisaarna päätettävä toteamalla pienten ja suurten sääntöjen liittyvän minun ja meidän, ja meidän ja heidän ja muiden ihmisten välisiin suhteisiin lopullisen tarkoituksenmukaisella tavalla? Kenties yhteisten sääntöjen sopimisen tarkoituksena ei ole pilkun viilaaminen, hiominen, ja kiillotus. Kenties paino on sanalla ”yhteinen”. Järjestöjen, työpaikkojen, tai perheiden pienet omituiset ominaisuudet tekevät niistä kenties omanlaisiaan, antavat niille identiteetin. Jonkin empaattisen silmänkääntötempun avulla tämä identiteetti sitten säteilee sen jäseniin, luulen.

”…Mitä enemmän sääntöjä on ja mitä yksityiskohtaisempia ne ovat, mitä sattumanvaraisempia ne ovat, sen parempi. Sitä voisi verrata grafiittipölyn sirotteluun paperinpalalle, kun halutaan saada selville millaisia painaumia siinä on. Sillä tavalla voi lukea mitä paperin päällä olleeseen paperiin on kirjoitettu, vaikka itse kirjoituspaperi on otettu pois. Grafiitti ei ole tärkeää. Se on vain keino saada painaumat näkyviin. Siis katsos, astrologialla ei ole mitään tekemistä astronomian kanssa. Se liittyy ihmisiin.”