Kuinka vaikeaa on olla läsnä
Keskityn tämän blogin kirjoittamiseen kun lapsi huutaa ovelta, että joutuu menemään suihkuun, koska joku pissi hänen housuilleen. Tilanne ei lopulta kuulosta niin oudolta tai yllättävältä kuin sen ehkä kunnollisemmassa kodissa pitäisi. Samalla tunnen hieman ylpeyttä siitä, että lapsi hoitaa tilanteen ja ratkaisee ongelman itse. Keskityn taas blogiin.
Myöhemmin käy ilmi, että lapsi oli suihkussa käytyään lähtenyt takaisin ulos. Ilman vaatteita. Tässäkään ei sinänsä tuon luonnonlapsen kohdalla ole mitään kovin yllättävää. Tämä tapahtui vähän aiemmin syksyllä, kun oli vielä lämpimämmät säät, eikä mitään vahinkoa lopulta tapahtunut. Ehkä olisin kuitenkin voinut olla vähän tarkkaavaisempana tilanteessa. Olisin voinut olla läsnä.
Läsnäolo kotona on vaikeaa aika ajoin. Sitä alkaa vaikka googletella, että miten saa valmistettua perunamuussin niin, että siitä ei tule täysin syömäkelvotonta. Se on ollut minulle jostain syystä tavattoman vaikeaa. Sitten huomaakin kirjoittavansa tätä. Lapset vieresssä ovat joutuneet kysymään kaksi tai kolme kertaa, että ovat saaneet vastauksen kysymykseensä. Se tuntuu pahalta. Lisäksi se tuntuu kuumottavalta kaiulta omasta lapsuudesta, jossa omalla isälläni oli sama taito olla välillä vain fyysisesti läsnä.
Toisaalta aina ei tarvitse olla läsnä, eikä se varmaankaan olisi kovin terveellistäkään. Se tasapainottelu, jotta yksi ystäväni kutsui itsensä manageroinniksi on yksi arjen perustaidoista. Esimerkiksi töistä tullessa on jostain löydettävä keinot, joilla pääsee kotimoodiin ja saa työasiat pois mielestä. Pienemmät lapset ovat silkassa intensiivisyydessään tehokkaita vaatimaan läsnäoloa, mutta nyt kun ne ovat vähän isompia, vaatii se enemmän itseltä.
Vielä tässä vaiheessa toimii onneksi se, että tarjoudun lukemaan heille jotain. Asetummme sänkyyn tai sohvalle, yksi toiseen, toinen toiseen kainaloon ja siinä lapset viihtyvät niin pitkään kuin vain lukea jaksan. Kammoan hiukan sitä edessä olevaa aikaa, jolloin pennut eivät enää ole kiinnostuneita tällaisesta. Noita lähellä olemisen hetkiä tulen ikävöimään, jos en sitten onnistu keksimään jotain uusia tilalle.
Tärkeitä hetkiä ovat myös kuulumisten vaihtamiset koulun ja esikoulun jälkeen. Sekin on tekniikkalaji. ”Kuinkas koulussa/esikoulussa meni?” ei vain toimi. On mentävä yksityiskohtiin: ”mitä söit, mitä leikit, mitä opit, ai kävi noin, no mitä ne siihen sanoivat?” Ja vastausten kuunteleminen kunnolla on äärimmäisen tärkeää lapselle. Tuolla tavalla kyselemällä saa myös sellaisen tarinan kasaan, jonka avulla voi tosiaan hahmottaa lapsen päivän. Optimistisesti uskon, että myös lapsi oppii siinä niitä tarinankerronnan peruspalikoita, joista esimerkiksi minä saan toimeentuloni.
Yksi klassisimmista keinoista on tietenkin laittaa johonkin nuotio. Siihen väki kyllä kerääntyy ympärille kuin magneetin vetämänä. Se ei vain kaupunkiasujalle ihan aina ole mahdollista.
Samalla mahdollisuus läsnäoloon tuntuu hyvin etuoikeutetulta. Kun on viime aikoina jutellut sekä pakolaisena maahan tulleen yksinhuoltajaisän että vankilassa tuomiotaan suorittavan kuuden lapsen isän kanssa, niin voi taas muistuttaa itseään, että minulla on mahdollisuus valita olenko läsnä vai en.
On jopa aika tragikoomista, kuinka vapaa todella olen valitsemaan tässä asiassa. Sehän on olennainen tasa-arvokysymys, sillä äideillä ei usein ole sitä valinnan vapautta. Joskus on toki helpottavaa, mutta useammin ahdistavaa, että meidänkin lapsillemme äiti on yleensä se, jota ensimmäisenä huudellaan. Minäkin toki kelpaan vastaamaan aivan samaan tapaan kuin Topi mainitsee aiemmassa blogitekstissään, mutta kertoohan se jotain, että äiti on se ensimmäinen.
Olen kyllä oppinut. Yleensä käyn tätä nykyä tarkistamassa, että lapsi lähtee pihalle vaatteet päällä eikä ilman. Kohta varmaan opin sen perunamuussinkin teon.
Pasi Huttunen
