Kirjavaliot

Kaikenlaista tulee luettua lapselle. Ja itsekin. Minulle kelpaavat niin chick lit -pokkarit kuin Umberto Eco, joten ihan turhan elitistiseksi ei kirjallisuusmakuani varmaankaan voi syyttää. Yhteishyvä-lehti tai Lidlin mainos menee paremman puutteessa. Asetin myös kymmenen vuotta sitten tavoitteen, että lukisin jonkin teoksen jokaiselta kirjallisuuden Nobel-voittajalta. Ei tule tapahtumaan, enkä toisaalta näe tavoitteessa varsinaista itseisarvoa, korkeintaan brassailusellaista. Ehkä kuitenkin vapaa-aikani on sen verran arvokasta, etten viitsi statuksen vuoksi lukea. Self help -kirjallisuutta karsastan, mutta tuli siitäkin lajista kuunneltua mainio Etätyön hyvinvointiopas. Kiitos vinkistä kollegalleni Minnalle!

Suutarin lapsella on sittenkin kengät!

Lapselleni luen joka päivä. Jos rehellinen olen, aina ei huvittaisi, mutta kahden kirjallisuudenopettajan lapsi kun on, on hänkin päässyt niteiden makuun. Joskus olisi palkka- ja kotityöpäivän päätteeksi, kun silmät ovat kipeät ja aivot sumussa, mukavampaa laittaa vaikka Pikku kakkonen pyörimään. Tällaisiin ehdotuksiin kuuluu vastaukseksi melko napakka “Ei! Isi lukee!”, johon on pakko myöntyä, ellei halua saada taaperoikäisen bibliofiilin tulta ja tulikiveä vastaansa. Onneksi lastenkirjoissa on runsaasti kuvia, joten voin tuijotella välillä kaukaisuuteen ja pyytää kertomaan, mitä kaikkea kuvista löytyy. Suuren osan teoksista lapsi osaa myös ulkoa ja lausumme niitä duettona: “Mintun isoveli, Ville, on nikkaroinut isän kanssa lautakeinun. Hän pyytää…” ja niin edelleen heikinmattistereona. 

Tietysti olen vilpittömän iloinen, että lapseni on kiinnostunut kirjoista. Niiden pariin häntä on myös saateltu aivan sylivauvasta saakka. Olin innoissani tajutessani, että vauvolle on tehty kankaisia kuvakirjoja ja vähän isommillekin puremisen kestäviä. Ne on toki jo putsattu ja annettu eteenpäin, mutta lapseni kirjastosta löytyy tällä hetkellä kunnioitettavat yli 80 nimikettä. 

Oma lukemiseni oli kateissa useamman vuoden. Varmasti työ ja elämän muut turbulenssit näivettivät lukuintoa, joten kovin montaa nidettä vuodessa ei tullut kahlattua läpi. Valmistumiseni jälkeen en tainnut lukea kaunokirjallisuutta vapaa-ajallani pariin–kolmeen vuoteen. Takki oli tekstien suhteen aivan tyhjä. 

Laiskaa lukemista?

Kuluvalla viikolla ainakin omissa sosiaalisissa medioissani nuorten heikko lukutaito on puhuttanut. Esimerkiksi Turun Sanomat kirjoittaa, miten korkeakouluopiskelijat pitävät kirjojen lukemista liian vaikeana ja että lukiosta voi valmistua lukematta kirjaakaan. Syntipukiksi on valjastettu “uusi mediaympäristö”, mikä varmasti pitää osin paikkansa, mutta uskon, että koulun ja etenkin kodin vaikutus näkyy. Toki koulujen mahdollisuudet vaikuttaa lukuinnottomuuteen ovat kovin rajatut, ja onpa lukutunteja monissa kouluissa taidettu lisätäkin. 

Nyttemmin olen tormistautunut lukuharrastuksen suhteen. Ongelma on siinä, etten oikein osaa keskittyä yhteen tai kahteen niteeseen kerrallaan, vaan minulla pitää olla teos kulloisenkin fiiliksen mukaan. Tästä on väistämättä seurannut se, että kesken on jatkuvasti lähes kymmenen kirjaa. Eihän se sinänsä haittaa: katsovathan ihmiset useita telkkarisarjojakin samaan aikaan. Ihan hyvin päässä pysyvät kaikkien juonikuviot ja ydinjutut. Kevyemmät tekstit luen ripeämmin ja melko usein lähes yhteen soittoon. Painavampaa asiaa ja ns. laatukirjallisuutta (mitä ikinä se nyt tarkoittaakaan) pureskelen huomattavasti kauemmin. Umberto Econ Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki -romaanin parissa on mennyt jo yli vuosi ja varmasti puolikas vastaava on edessä. Jonkinlainen ennätys sekin.

En siis saa oikein mitään kirjaa loppuun kirjaston laina-aikojen puitteissa. Harvoin kuitenkaan luovutan ja jätän kesken. Paitsi silloin, jos teos ei satu olemaan makuuni.

Sähköiset kirjat ovat uusi löytö

Sähköisistä kirjoista en ole innostunut. Kun tuijottaa läppärin näyttöä yli kahdeksan tuntia päivässä, ei halua lukea ruudulta enää yhtään ylimääräistä riviä. Jo paperisen kirjan omin käsin avaaminen reaalimaailmassa on jonkinlainen irtiotto sekä arjesta että töistä. Lapseni viihtyy e-kirjojen parissa. Esimerkiksi Liisa Kallion Pikku Papu -kirjat hienoine kuvituksineen ovat kovassa kulutuksessa. 

Olen useaan otteeseen kokeillut äänikirjoja. Minulla ja tyttärelläni oli niiden suhteen sama reaktioa: nukahtaminen. Lapseni osalta reaktio on toivottu, sillä hän kuuntelee äänikirjaa illalla sängyssään. Omalla kohdallani koin nukahtelemisen haittaavan teokseen keskittymistä, arvatenkin.  Aikaisemmin olin kuunnellut äänikirjoja c-kaseteilta lapsena. Edelleen äitini hyllyssä möllöttää Pikku Prinssi -kasettikirja jostain 80-luvun loppupuolelta. Kaikki 80-luvun lapset muistanevat myös Disneyn punaiset satukasetit: ”Kun kuulet tämän äänen… [PLIM, PLIM!] …on aika kääntää lehteä.” Niitä minulla ei ollut, mutta kavereilla kyllä. Jotenkin en niistä liiemmin innostunut.

Meille kuitenkin oli tilattu Elisa Kirja -palvelu, joten tuntui hölmöltä olla hyödyntämättä sitä. Luin Helsingin Sanomien artikkelin, jossa Leo Stranius kertoi kuuntelevansa äänikirjat tuplanopeudella. Artikkeli itsessään oli oman elämänfilosofiani vastainen, sillä keskiössä oli oman elämänsä tehostaminen. Tuplanopeusasia jäi kuitenkin mieleen möngertämään, ja päätin kokeilla sitä. 

Tempoilevaa kuuntelua

Aluksi en meinannut saada mitään tolkkua nopeasta puheesta, mutta kun asetin nopeuden puolitoistakertaiseksi, löytyi minulle sopiva tempo. Yksinkertaisella nopeudella ajatukseni alkoivat vaellella omia ratojaan, ja huomasin olevani vartin kuluttua täysin kuutamolla tarinan suhteen. Tai sitten nukahtaneeni. Nopeutettuna puhe vastasi enemmän omaa lukurytmiäni. Nykyään kuuntelen 1,5–2-kertaisella nopeudella riippuen asiasisällöstä, lukijasta ja kielestä. 

Hurahdin äänikirjoihin. En ota kantaa, ovatko äänikirjat samalla tavalla “oikeaa kirjallisuutta” kuin painettu sana – näistä asioista on tapeltu jo useampi sata vuotta – mutta ne lisäsivät omaa kirjallisuudennautintaani huomattavasti. Toisaalta Ylen artikkelissa kasvatustieteiden professori Minna Huotilainen arvelee, että kaksinkertaisella nopeudella kuuntelevien tarkkaavaisuustaidot tarvitsevat tukea. Haluaisin tähän ehkä neurotieteellistä tutkimusta väitettä tukemaan. Toisaalta sain aika monta osumaa tarkkaavaisuushäiriöiden kotitestissä, mutta en kuitenkaan menisi kovin paksuja yhtäläisyysmerkkejä vielä tussaamaan. 

Tempokikkailua pohtiessani sain idean kokeilla lapseni iltasadun nopeudeksi 0,9. Toimi kuin unelma (sic!)! Pieni muutos auttoi rauhoittamaan kerronnan siten, että itseänikin alkoi ramaista, kun kuuntelin muutoin niin vauhdikkaita Mauri Kunnaksen Tassulan tarinoita. Nykyään, digitalian aikakaudella, äänitteen tempoa muutettaessa puhujan ääni ei ala kimittämään tai mörisemään kuten analogisilla toistovärmeillä. Elämme ihmeellistä aikaa! Eläköön IT, ATK ja muut!

Pakkokaurapuuroa vai nautiskelua?

Mikäli jollakulla nousi nyt sekä verenpaine että ajatus: “Vai siellä niin kutsuttu kasvattaja välttelee omia iltasatuvelvoitteitaan kuunteluttamalla vain joitain äänikirjoja! Jää yhteys lapseen saavuttamatta ja isän rauhoittava ääni haamumaiseksi muistoksi vuorovaikutuksesta. Että nyt tulee trauma ja vaurioitunut isäsuhde!” voin rauhoitella: Ei tarvitse lasua ihan heti tehdä. Meillä luetaan 1–3 lastenkirjaa ennen äänikirjojen unikäyttöön valjastamista. Kiintymyssuhde on kunnossa ja toivottavasti traumaton. 

Lastenkirjoista ei ole valitettavasti löytynyt kuin muutama iltasaduksi kelpaava. Ongelma on tarinoiden pituus. Esimerkiksi Pupu Tupuna: Tutti hukassa on mieleinen kertomus, mutta kestää äänikirjana vain alle vartin. Yli puolen tunnin äänikirjavinkkejä siis otetaan vastaan. 

Kuten jo aiemmin sanoin, en ota kantaa, millainen kirjallisuus on sitä “oikeaa” kirjallisuutta. En myöskään välitä, lukeeko joku paljon vai vähän, aikuisviihdettä vai vakavia klassikoita, kuunteleeko äänikirjana, selaako alusta loppuun, ylhäältä alas vai viihtyykö kalapuikkopaketin tuoteselosteen parissa. Tärkeää on, että hommasta nauttii. Joillekuille lukuhommiin suhtautuminen on vähän kuin minulla ja kaurapuuroon: ei maistu, vaikka kuinka monta kertaa olen kokeillut. Silti syön sitä ihan oman hyvinvointini vuoksi, mutta omaehtoisesti. Jos joku tulisi tuputtamaan, einehtimättä jäisi. Eikä siinäkään mitään. 

Tiesittekös, että keskivertosuomalainen lukee dialogia noin parisenkymmenen kirjan verran vuodessa – nimittäin sarjojen ja elokuvien käännöstekstitysten kautta! Peräänkuulutankin taitavien, koulutettujen kääntäjien avokätistä palkkausta. Ei varmasti tule tapahtumaan, mutta soisin sen kyllä auliisti. Voisin maksaa vähän enemmän YLE-veroa ja HBO-kuukausimaksua vaikka.

Näin lopuksi: Tykkään kovasti erilaisista listoista. Lisäksi en ole kokeillut blogin faktaboksi-ominaisuutta. Niinpä onkin luonnollista yhdistää nämä kaksi ja tehdä faktaboksi kirjoista jotka / joita olen lukenut tai kuunnellut tässä alkuvuoden aikana. Näissä ei ole kyllä mitään yhtenäistä linjaa. Tehkääpä hyvin:

Umberto Eco: Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki (kesken)
Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili (kesken)
Jaakko Kemppainen: Pelisuunnittelijan peruskirja (kesken)
Sally Salminen: Aikani Amerikassa (kesken)
Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia (kesken)
Ville Hänninen: Miten kirjani ovat syntyneet 6 (kesken)
Fernando Pessoa: Anarkistipankkiiri (kesken)
Stephen King: Se (kesken)
Chris Ayres ja Ozzy Osbourne: Minä, Ozzy (kesken)
Antti Hurskainen: Suntio (kesken)
Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin – Taistolaiset ja valtioterrorin perintö
Juha Siira ja Mikael Saarinen: Tunteet kehossa
Dan Fante: Korkinimijä
Kari Hotakainen: Ihmisen osa
Viljo Rauta: Isoviha
Jarkko Sipilä ja Mika Ilmén: Immu
Stephen King: 22.11.63
Mari Koistinen: Lautasmatka – Poimintoja ruuan historiasta
Sari Kuusela: Vaikutuksen alaisena – Eli kuinka ihmiset ympärillämme vaikuttavat kaikkeen, mitä teemme
Kati Boijer-Spoof Heikinheimo ja Riikka Ilmivalta: Etätyön hyvinvointiopas
Jussi T. Koski ja Saku Tuominen: Kuinka ideat syntyvät?
Niko Jutila: Molle
Angelika ja Ismo Leikola: Suo, Kuokka ja Hollywood
Angelika ja Ismo Leikola: Unelmaero
Ritva Kylli: Suomen ruokahistoria – Suolalihasta sushiin
Filip Muhonen, Tomi Salakari: King of the street
Joonas Hytönen ja Juuso Määttänen: Jyrki 1995–2001
Kenji Fujimoto: Diktaattorin keittiömestari
Jari Tervo: Poliisin poika
Maria Jotuni: Huojuva talo
Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa
Lauri Lattu: Susiraja
Tarmo Koivisto: Mämmilä (kaikki albumit)