Kirja isyyteen aikoville
Isät ovat kirjallisuudessa mielenkiintoisessa roolissa. Jos heitä on ollenkaan, hyviä isiä on hyvin vähän. Odysseus viettää lapsensa Telemakhoksen nuoruuden muilla mailla, Macbethin haamu-isästä on hieman hyötyä. Käyn katseellani läpi kirjahyllyä, ja joudun miettimään kovasti onko klassikkoteosten päähenkilöillä minkäänlaista isäsuhdetta. Yleensä ei. Jos on, niin yleensä huono. Isän rooli on pahiksen rooli, se kenet teurastetaan päähenkilön psykologisen kehityksen nimissä. Darth Vader.
JYRKI KIISKISEN tuore Kolme päivää, kolme yötä (Teos, 2026) käsittelee isäsuhdetta sen molemmilta puolin: päähenkilö valmistuu esikoisensa synnytykseen samalla kun vanha isänsä käy läpi saattohoidon vaiheita. Oma isä ei ole antanut kertojalle kovin positiivista mallia, joten dilemma on asetettu: miten Minusta pitäisi tulla Tuo.
Hyvin suuripiirteisellä mututuntumalla poikien suhde isiin on ongelmattomampi kuin tyttöjen suhde äiteihin. Pohjustan tässä lukija-positioni taustaa: itselläni ei liity isäksi tulemiseen traumaattisuutta. Ikuinen ihmetykseni on se, miten omat vanhempani ovat onnistuneet murtamaan sen ketjun, jossa jälkeläisille sysätään menneiden sukupolvien lasti, eikä meidän ole enää tarvinnut elää toisen maailmansodan jälkimaininkeja. En osaa sanoa tulevatko pojat isikseen lasten synnyttyä samalla tavalla kuin tytöt tajuavat olevansa nyt äitejä. Edellä mainituissa kulttuurisissa malleissa isät on kuitenkin tarkoitus kukistaa, hävittää maisemista, jotta itse voi ottaa lauman johtajuuden.
Toisin on Kiiskisen teoksen nimettömällä päähenkilöllä. Hänen -38 syntynyt isänsä on jäänyt kertojan mieleen lähinnä tilanteista, jossa perusturvallisuus on murtunut. Isä jättää lapset jälkeensä, kadottaa jäljet, rankaisee ymmärtämättä. Teksti antaa ymmärtää isän (myös nimettömän) olleen maineikas arkkitehti, joka on elänyt kiistämättömänä auktoriteettinä, ylhäisenä roolimallina. Nyt äidin kuoltua isä on yksin, poikiensa hoteissa. Isä ei osaa elää yksin kun maailmaa kannattelevat voimat hänen ympärillään ovat murtuneet.
Teoksen kerronta muodostuu katkeamattomasta tajunnanvirrasta, jossa ainoina välimerkkeinä toimivat pilkut. Kyseessä on yksi yhtenäinen virke, jonka puhujaksi paljastuu lopussa joku jumalan tai enkelin välimuoto. Suomalaisessa kirjallisuudessa tajunnanvirtatekniikan käyttö on harvinaista, suotta. Tekstiä hallitsee toisteisuus, jossa samaa asiaa kerrataan hieman uudelleenmuotoillen, lopuksi päätyen aforistiseen toteamaan. Kerronta koostuu ristinmerkeistä, jotka tehdään kolmesti, ja sitten kohotaan taivaaseen.
Kainin on syötävä isänsä paistamia kanafileitä ja pehmeäksi keittämää riisiä, koska isä odottaa sitä häneltä, ja niin he syövät suussasulavaa valkoista riisiä, jonka pakkauksessa musta mies hymyilee, kaiketi plantaasinomistajan keittiötyöntekijä, Kain ajattelee, ja syödessään Uncle Ben’s-riisiä he istuvat mykkinä pöydän ääressä vilkuillen toisiaan kulmiensa alta, tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän seurassaan, ja ruoan jälkeen Kain latoo astiat tiskikoneeseen ja vetää takin ylleen ja lätsän silmilleen, syvälle päähänsä, ja kävelee tuttua pihapolkua, ja isä seisoo betoniportaalla ruutupaidassaan ja katselee etääntyvän Kainin perään sekä näkevällä että sokeutuneella silmällään, sanomatta sanaakaan, katsellen vähän ohi, siinä isä seisoo ja katselee perääni…
Teoksen päähenkilöä kutsutaan Kainiksi muttei se hänen nimensä liene. Se on hänen raamatullinen nimensä. Raamatun myytit rakentavat kerrontaa muutenkin. Käärmeet ja Aabrahamit vuorella ja Koston Jumalat tulevat lukijalle tutuiksi. Raamattua ei tarvitse tuntea lukeakseen Kiiskisen romaania; sen sanonnat ja myytit ovat yhteistä kulttuurista pääomaa jonka lukija huomaa tuntevansa ilmankin.
Teksti on koodattu ylemmän keskiluokan symboliikalla. Henkilöt asuvat jossain pääkaupunkiseudulla, Meilahden sairaalan lähistöllä. He kuuntelevat Bachia ja John Coltranea, ja syövät Poke Bowleja raikkaan italialaisen valkoviinin kera. Viimeisillään raskaana oleva vaimo tekee loppututkielmaa ja Macbook Air Pro raikaa. Matkat ajetaan RS-mallin Audilla. Jos isä tarvitsee apua kesken päivän, ei päähenkilölle tuota ongelmaa jättää töitänsä ja rientää isän avuksi. Henkilöt ovat perineet sosiaalisen asemansa, ja kovasti koettavat löytää siitä jotain kipuiltavaa. Päähenkilön sympaattisuutta vähentää se, että hän parempaan elämäntilanteeseensa koettaa kinuta pisteitä siitä, että isänsä on häntä kerran lapsena läimäissyt.
Kolme päivää, kolme yötä viittaa itsemainitusti psykologiseen matkaan, valaan vatsassa olemiseen. Kuin vauva vatsassa. Isäksi, tai yleensä vanhemmaksi tuleminen on tajuamista, että on oikeastaan vain osa jatkuvaa ketjua. Siitä romaani kertoo: vanhat menevät, uudet syntyvät – ja niin kuuluu olla.