Kävelemisen taidosta

Moni autoilija potee rattiraivoa toisinaan. Minulla, ajokortittomana, ei sellaista tautia ole. Sitä vastoin kärsin ajoittaisesta kenkäkenkutuksesta eli voimakkaista ärtymyksen tunteista kanssakävelijöitäni kohtaan: Ihmiset tallustavat aivan miten sattuvat, vaikka omassa mielessäni pelisäännöt ovat selvät. 

Olen jopa pari kertaa eksynyt sanaharkkaan vastaantulijan kanssa. En mitenkään ylpeä ole näistä ulostuloistani, mutta paljastan tapaukset selventääkseni kantaani kaupunkikävelyn perusperiaatteisiin.

Ensimmäinen tapaus

Olin lapseni kanssa kärrylenkillä. Varmaankin matkalla Lidliin. Oli talvi ja luonnollisesti paljon lunta. Vastaani käveli myöhäiskeski-ikäiseksi tulkitsemani ihminen. Kävelin aivan tien vasempaan laitaan, sillä oikealla oli autotie, enkä halunnut lastani sinne liikenteen riepoteltavaksi. Ihminen siirtyi oikealle. Siis hänen oikealleen eli suoraan törmäyskurssille kanssani. Ajattelin, että näitähän sattuu. Kävelen rauhallista tahtia eteenpäin – siten hän varmasti väistää. Näin ei käynyt. Tai siis kun olimme juuri törmäämässä, hän väisti lisää omalle oikealleen eli lumipenkkaan. Minä pysähdyin ja totesin aidosti hämmästyneenä: “Oho!” Hän ilmoitti, että Suomessa on oikeanpuoleinen liikenne. Minä siihen loihemahan, että eipäs jalankulussa olekaan. Sattumoisin olin sonnustautunut ystäväni lahjoittamaan tieliikennelakia siteeraavaan t-paitaan, joka selvitti asiaa selkämyksessä seisovalla lakitekstillä. 

Tilanne oli siis hänen näkökulmastaan seuraava: Ihminen on tulossa joltain kauppareissultaan, joku kahjo kävelee häntä päin lastenvaunujen kanssa ja alkaa riisua takkia paasaten jotain hämärää tieliikennelaista ja jalankulkijoiden roolista niissä. Onneksi tämän kahjon lapsi on päiväunilla, eikä todistamassa kohtausta. 

Ihminen sopertaa jotain siitä, miten ei ollut tietoinen tällaisista laista ja asetuksista. Kahjo ehkä tajuaa olevansa vähän kahjo ja pahoittelee. Molemmat jatkavat hämmentyneinä matkaansa.

Toinen tapaus

Olin lapseni kanssa kärrylenkillä. Varmaankin matkalla Lidliin. Oli talvi ja luonnollisesti paljon lunta. Vastaani käveli myöhäiskeski-ikäiseksi tulkitsemani ihminen. Eli aika pitkälti samanlainen premissi kuin ensimmäisessäkin. 

Väistötilanne meni kuitenkin toisin: Vasemmalla puolellani kulki kahden koiran ulkoiluttaja, joten en voinut väistää penkan puolelle. Päätinkin asettua kulkemaan pyöräkaistan reunaan, kuitenkin jalankulkijoiden puolelle. Ajattelin, että vastaantuleva kyllä väistää ja kulkee esimerkiksi koiranulkoiluttajan ja minun välistä. Hän kuitenkin käveli aivan kiinni lastenrattaisiin ja alkoi huitoa käsillään. Hämmennyin. Hetken seisoin typertyneenä paikoillani, mutta sen jälkeen minun kuppini meni nurin. 

Huusin häntä pysähytmään ja, kun näin ei tapahtunt, juoksin hänet kiinni. Kun saavutin ihmisen, hypähti hän puoli metriä syrjemmälle ilmeisesti kuvitellen, että olen aikeissa suorittaa ns. fyysisen huomautuksen. Päädyin kuitenkin tiuskimaan äkäisesti, mihin hän ei vastannut oikein mitenkään, vaan jatkoi ripeähkösti matkaansa. 

Tätä en osaa kertoa toisesta näkökulmasta ja dramaattisesti preesensissä, sillä en kerta kaikkiaan kykene tarkastelemaan tilannetta hänen kannaltaan. 

Ehkä oma ongelmani?

Kaksi edellistä tapausta ovat varmasti ääriesimerkkejä siitä, miten ärsytyskynnykseni ylittyy. Tavallisesti vastaavissa tilanteissa tyydyn jatkamaan matkaani ja puhisten itsekseni toivomaan törpöille vaikkapa inhaa jalkasilsaa. Tiedostan myös, että parjasin myöhäiskeski-ikäisiä. En halua missään nimessä leimata kyseistä, pääosin ihanaa, demografista segmenttiä. Usein minulle vain tulee kahnausta käytöstapojen osalta juuri tämän ryhmän kanssa. Itse olen varhaiskeski-ikäinen, joten veikkaan ikääntymisen pelottavan minua, ja pelkään peilaavani pelkojani heidän kauttaan. Pahoittelen.

Tunnustan myös oman vajavaisuuteni ja pikkusieluisuuteni näissä tilanteissa. Ei kukaan kaipaa vaahtoavaa kahjoa vastaansa, kun yrittää toimittaa asioitaan kylillä. Mitä todennäköisemmin he ovat kokeneet olleensa aivan yhtä oikeassa ratkaisuissaan kuin minäkin. Siksipä ehdotankin seuraavaa:

Jalankulkijoiden kohteliaat säännöt

1. Kaikki väistävät liikuntarajoitteisia. Tähän joukkoon eivät rajoitu ainoastaan jonkin liikkumista rajoittavan vamman omaavat, vaan myös vaikkapa koiranulkoiluttajat, lastenrattailijat ja muut, jotka eivät ole niin ketteriä. Myös raskaat kantamukset haittaavat ketteryyttä, mikä on hyvä muistaa. 
2. Nuoremmat väistävät vanhempia. Tässä ei varsinaisesti ole mitään kunnioita vanhempiasi -tyyppistä dogmatiikkaa, mutta se tekee asioista selkeämpiä.
3. Eläimet kulkevat aina pientareen puolella. Silloin omistajat voivat hallita niitä paremmin hankalissa ja joskus eläimille pelottavissakin tilanteissa. Lisäksi talutusnuorat ja muut härpäkkeet eivät kamppaa ketään.
4. Jos kaksi “samanvertaista” (en keksi tähän mitään hyvää ei-segregoivaa termiä) kohtaavat, voidaan tehdä niin sanottu väistötanssi puolelta toiselle. Mikäli kohtaajat ovat tolkun ihmisiä, tämä naurattaa molempia. 
5. Välttäkää kävelykoodistosta paasaavia kahjoja. Niistä ei seuraa mitään hyvää. 
6. Vastoin yleistä käsitystä, jalankulkijan paikkaa ei ole jalkakäytävällä määritelty. Siksi ehdotankin noudattamaan kohtia 1–5.

Säännöt ovat alisteisia kritiikille ja uudelleenneuvottelulle.

Suurin ongelma on, ettei jalankulkuun ole laadittu yleispäteviä virallisia ohjeita. Suosittelen kuitenkin tutustumaan Liikenneturvan Jalankulkijat liikenteessä: turvallinen kävely -artikkeliin. Sieltä voi saada ainakin joitain askelmerkkejä.

Loppuun sopinee siteerata yhdysvaltalaisen filosofi Henry David Thoreaun esseetä Kävelemisen taito (1862): “Sillä jokainen kävely on eräänlainen ristiretki, jolle jonkun Pietari Erakon saarna sisällämme vaatii meitä lähtemään ja valtaamaan takaisin Pyhän maan uskottomien käsistä. Tosin olemme sydämeltämme heikkoja ristiretkeläisiä, tätä nykyä jopa kävelijät, jotka eivät ryhdy sinnikkäisiin, koskaan päättymättömiin yrityksiin.”

Turvallisia – ja sujuvia – käyskentelyjä kaikille!