Kirja-arvio: Hullut ihanat linnut puolustaa lastensuojelua

Joonatan Tolan esikoisteos Punainen planeetta ilmestyi 2021. Tuolloin tekemässäni arviossa – josta muuten on nostettu pätkä uuden romaanin sisäkanteen – sanoin, että kirja on järkyttävä ja hauska, järkyttävä aiheensa vuoksi, hauska karnevalistisen mustan huumorinsa vuoksi.

Toinen osa, Hullut ihanat linnut (Otava 2023), jatkaa samoilla linjoilla.

Tolan kirjat ovat osa hänen identiteetti- ja miksei myös terapiatyötään. Ne ovat kuitenkin etäännytettyä, burleskia kaunokirjallisuutta, eivät mitään terapiakirjoituskurssin tilitystä, joka saa lukijan vääntelemään käsiään myötähäpeästä. Tola käy keskustelua menneisyytensä kanssa, keräilee paloja, kuvittelee tapahtumia muistin tyhjiin kohtiin, kokeilee, että entä jos asiat olisivat olleetkin näin.

Lopputulos on hauska ja ajatuksia herättävä.

Ensimmäinen romaani päättyi isän kuolemaan. Toisessa äitikin lopuksi kuolee.

”Sen jälkeen äiti poltettiin uunissa, sai oikein kunnon tuhkakylvyn!”

Kirjaa lukiessa huomio kiinnittyi erityisesti kahteen puoleen, kieleen ja lapsen osaan.

Hulvatonta kieltä

Tolan kieli on persoonallista, hulvatonta ja paikoin aika roisia. Kirjaa lukiessa kirjasin ylös sivut, joilla nauroin ääneen. Niistä muutama poiminta.

Ihmiskuvaus sivulta 14-15: ”Kodinhoitaja oli torstaisin käyvä, sosiaalihuollon järjestämä, lyhyt säkkituolin muotoinen nainen, jolla oli punertavat bulldoggin ryttykasvot: aina mutrussa oleva hapan suu, joka ilmoitti että asiat olivat koko ajan pielessä, ja virnuilevat silmät, jotka ikään kuin kumosivat kaiken roskan mitä hän suustaan päästi.”

Lapsen ja aikuisen maailmojen sekoittuminen (lapsi siteeraa löytämiään isänsä muistiinpanoja), sivu 38: ”Yhtäkkiä nuorempi sisko palasi reppuaan hakemaan, ja tajuttuaan mitä teimme [keksimme ihania asioita] hän kertoi että parasta elämässä olivat yllätysjuomingit, luovat rokulipäivät ja kirsikkana kakun päällä: itsemurha.”

Sanojen lainaaminen yllättävistä yhteyksistä, s. 56: ”Viikon kärkihanke oli saada äiti ulkoilemaan,…” Saduista tuttu muoto ”sai kuin saikin” löytyy jo romaanin ensimmäiseltä sivulta ikään kuin vihjaten, että satua tässä kerrotaan.

Kuusivuotiaan päähenkilön äidillä on tapana kirjoittaa romaania sähkökirjoituskoneella kylpyammeessa. Yhdistelmässä vesi & sähkö on omat vaaransa mutta myös mahdollisuutensa, sivu 71-72: ”…vaara toi kirjoittamiseen kuolonsäpinää, hahmoista tuli todentuntuisia ja sopivan vainoharhaisia, kun niiden luoja saattoi milloin tahansa kärventyä hengiltä, ne elivät ikään kuin jatkuvassa eksistentiaalisessa paniikissa, halusivat tehdä tunnustuksia.”

Hymy kuitenkin hiipui loppua kohden, ja jäin miettimään, minkä vuoksi. Ainakaan se ei johtunut päähenkilöiden olosuhteista, jotka lopussa kohentuivat. Ehkä kieli ei jaksanut kannatella loppuun saakka; ehkä hyperbolat ja muut kielelliset mättö-överit oli jo pitkälti nähty.

Tässäkin kirjassa on päähenkilön aikuisuuteen sijoittuva kehystarina. Kirjan aikuiselle päähenkilölle on juuri syntymässä esikoinen, josta ajasta Tola kirjoitti aikoinaan myös Lapselliset miehet -blogiin.

Lapsuuden kuvauksessa Tola tavoittaa lapsuuden juonettomuuden ja episodimaisuuden. Asiat tapahtuvat, mutta pitkän tähtäimen suunnitelmia ei kuusivuotiaalla tietenkään ole. Lapsi yrittää selviytyä (ja selviytyykin) nälästä, sossun tädeistä, äidin kampeamisesta pyörätuolista kylpyammeeseen ja takaisin pyörätuoliin sekä muista tavallisista arjen asioista.

Lapsen osa

Tulkinta omasta elämästä on kaikilla meistä valikoitunut, valheellinen ja alati muuttuva. Olennaista kuitenkin lienee, että oma tarina on itselle riittävän ehyt ja tosi.

Joonatan Tolan romaanin isot linjat nojaavat todellisuuteen. Isä teki itsemurhan, kun Joonatan oli kuuden, äiti sairastui MS-tautiin ja lapset sijoitettiin ensin laitokseen ja sitten perhekotiin. Kolmikymppisenä Tola meni psykoterapiaan ja perhekotia edeltävä lapsuus alkoi vähin erin saada hahmoa.

”Ennen terapiaa en ollut edes tietoinen, että minulla oli ollut äiti ennen huostaanottoani”, Tola sanoo Ylen haastattelussa.

Kirja ei piirrä lapsuudesta toivotonta kuvaa. Pikemminkin Tola löytää lapsuutta kantavia tekijöitä, kuten rakkauden. Vaikka ongelmista ei ollut puutetta, pyörätuoliin sidottu äiti rakasti lapsiaan eikä ollut väkivaltainen. Tola kuvaa liikuttavasti kuusivuotiaan ripustautumista äitiin.

Kirjan perusteella perhekoti muutti lasten elämän. Äkkiä vastuu omasta ja äidin elämästä ei ollutkaan enää lapsilla, ei tarvinnut olla nälissään, elämässä oli pysyvyyttä ja ennustettavuutta.  ”Kiinteään ravintoon tottumaton pikkuveli mätti lettuja vatsalaukkuunsa … ja velloi sitten koko yön raamatullisissa vatsakivuissa.”

Huostaanotto on lastensuojelun keinoista viimesijainen. Se on myös kallein. Mitä aiemmin perhe saa tukea, sitä vähemmän syntyy inhimillistä kärsimystä ja kustannuksia. Lastensuojelun kentällä tämä tiedetään tarkoin. Syystä tai toisesta tieto haihtuu, kun päätöksenteon portaita kivutaan ylöspäin ja päättäjät etääntyvät lapsien ja lapsiperheiden todellisuudesta. Päättäjät mieluummin leikkaavat satasen tänä vuonna ehkäisevistä palveluista kuin säästäisivät parin vuoden kuluttua tonnin korjaavista palveluista.

Lapseen satsaaminen on kaikista investoinneista ylivoimaisesti paras. Mitä aiemmin investoidaan, sitä enemmän investointi tuottaa, kertoo talousnobelisti James Heckman.

***

Lastensuojelu pelasti Tolan perheen. Ehkä asioihin olisi voitu puuttua paljon aiemmin, mutta niihin kuitenkin lopulta puututtiin. Kertomusta voi lukea tarinana lastensuojelun onnistumisena tai epäonnistumisena – itse näen siinä paljon enemmän onnistumista. Palkittu sosiaalityöntekijä Hannaleena Immonen kertoo Lapsen Maailman jutussa, että ”jos en tekisi sosiaalityötä, olisin monta lapsen halausta köyhempi”.