Hankalaa harrastaa

Hyvää alkanutta vuotta 2026!

Lupauksia uudelle vuodelle en ole tehnyt, mutta jotain harrastusten petraamisen suuntaan voisi tämän tekstin myötä kaavailla. Nimittäin viime vuoden loppu meni koko perheellä sairastaessa. Harmittomimmillaan kyse oli vain pienestä flunssasta ja dramaattisimmillaan keuhkokuumeesta. Onneksi jälkimmäinen ei kutenkaan riivannut perheemme sydänlasta. Hän puolestaan flunssasta tervehdyttyään pääsi ylimääräisiin ultraääni- ja magneettikuvauksiin, mikä aiheutti unettomia öitä yskänpuuskien lisäksi.

Lienee siis selvää, että harrastukset ovat jääneet väliin. Minä olen ehtinyt kirjoitella jonkin verran, mutta punttisali jäi pois jo marraskuussa. Perheemme ykkössopraano puolestaan sai laulukiellon loppuvuodeksi. Lapsi suoritti menestyksekkäästi uimakoulun loppuun ja on nyt innokas sukeltelija. Aluksi luulin, että hän hukkuu, kun vajosi pinnan alle kuin kivi. Pinnalle plutikoituaan ilmoitti, että “Uimakoulussa opin!”, johon minä toivoin, että vastaisuudessa kertoo tämmöisistä ensin.

En ole koskaan varsinaisesti kokenut olevani jonkin lajin tai jutun harrastaja, jos teatteria ei lasketa. Ja sekin oli monta vuotta oikeastaan hyvä (teko)syy käydä kaljalla ja tavata tyttöjä. Ei minulla sen kummempia intohimoja Thalian suloihin ollut. Tietenkin oli mukavaa puuhailla, mutta siihen se sitten jäi. Kirjottaminen puolestaan on hyvä keino tappaa aika ja tienata lantti silloin tällöin. Punttisali kulkee mukana sekä ihan aitona rentoutumiskeinona että tapana pitää tämä lähes satakiloinen lihamaja edes jossain kunnossa. Metallimuodossa sitä sataa kiloa ei penkistä nouse (vaikka lähellä on käynyt). En kuitenkaan koe mitään näistä harrastuksena, vaan jotenkin puhdetyönä, josta saa pientä hyötyä. Vähintään johonkin kirjoituskilpailuun pitää osallistua tai kirjoittaa tilauksesta. Ettei vahingossakaan jäisi mitään pöytälaatikkoon.

Aidon harrastamisen makuun olenkin päässyt lapseni kautta: metsäliikkis, kansantanssi (ihan oikeasti!) ja uinti ovat olleet kodin ulkopuolisia juttuja. Kotona sitten askarrellaan innokkaasti, mikä on jo itsenäisen harrastuksen tasolla ajankäyttöineen ja välineineen. Olen melko kateellinen siitä, että voi puuhata jotain ilman sen suurempia tavoitteita. Itsehän aloitin juuri Aalto-yliopiston Radikaali luovuus -kurssin, joka on siis askartelua vähän teoreettisemmalla viitekehyksellä, saadakseni uusia ideoita työpaikan AI-juttuihin. Älytöntä. Voisin vaikka piirtää paskasti ja omaksi ilokseni ilman mitään paineita. Kun mainitsin kumppanilleni tästä, hän piti ajatusta erinomaisena.

Lyhykäinen uudenvuodenjulistukseni (pienellä lupausmomentilla) olkoon siis seuraava:

Otan mallia lasten harrastuksista. En aloita jälleen uutta tavoitteellista tai hyötynäkökulmaista projektia, vaan keskityn tekemään jotain vain itseäni varten. Saan olla siinä huono. Saan tehdä sitä ilman paineita. Sen ei tarvitse tuottaa mitään. Voin jättää sen kesken. Saan tuntea siitä ylpeyttä kysymättä keneltäkään muulta validaatiota. Harrastus tulee olemaan vain minulta ja vain minulle.

Tällainen harrastus minulla oli lapsuudessani piirustus, jonka mainitsinkin aiemmin. Ehkäpä sen puuhan elvytän nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Ja kaikki tuherrukseni päätykööt pöytälaatikkoon tai paperinkeräykseen.