Hah-hah-hauskaa, vuosisadasta toiseen

On kulunut aika tarkkaan vuosi siitä, kun Lapselliset miehet -kollektiivin kunnianarvoisa Topi Linjama oli Aristoteleen kantapää -radio-ohjelmassa keskustelemassa niin ikään kunnianarvoisan Pasi Heikuran kanssa. Aiheena kunnianarvoisilla oli isähuumori: mitä se on ja mihin huonoja vitsejä tarvitaan? Ohjelmaan Topi päätyi, kun Heikura oli löytänyt ammoisen blogitekstin Isä huonon huumorin perinteensiirtäjänä.

Aapo puolestaan jatkoi keskustelua tässä blogissa satiirin ja vanhempi–lapsi-dynamiikan näkövinkkelistä hieman radio-ohjelman jälkeen. Suosittelen mitä lämpimimmin sekä kuuntelemaan mainitun radio-ohjelman että lukemaan mainitut blogitekstit. 

Minä en ikuisena myöhäisherännäisenä ehtinyt keskusteluun mukaan. Tyylilleni uskollisena tuon oman panokseni pöytään näin vuotta myöhemmin. 

Iskävitseissä (minulle siis nimen omaan iskävitsi k:lla) olen aika huono. Tykkään viljellä niitä, mutta vähän nollarinuorison hengessä ironisesti ja silmää iskien: Katsokaas, kun minä olen tämmöinen keski-ikäinen iskä näine juttuineni! Eivät ne aidosti minusta hauskoja ole. Hauskempi on se hahmo, jonka olen niitä kertomaan omassa päässäni luonut. Eikä sekään varmaan kenenkään mielestä kovin hauska ole. 

Näin. Onnistuin tappamaan hauskan jo aloituskappaleissa. 

Millaista huumoria sitten viljelen? En tiedä, sitä pitäisi kysyä muilta. Ainakin siinä on paljon kirosanoja ja varmaan eritteitä. Minua naurattavat huumorin valitut palat eli en ole lajisidonnainen. Alaspäin jos lyödään, pitää jutussa olla joku juju tai vetää täysin karnevalistiseksi. Muutoin sellaiset eivät juuri naurata. Mutta melkeinpä kaikki muu. Yleisesti ottaen: hauska on hauskaa muodosta riippumatta.  

Ohessa on esimerkkejä huumorin merkkipaaluista maailmanhistorian varrelta. Näille voi joko nauraa tai olla naama näkkärillä.

Maailman hauskin vitsi

Kaksi metsästäjää on metsällä, kun toinen heistä lyyhistyy maahan. Mies ei näytä hengittävän ja hänen silmänsä ovat lasittuneet.
Toinen mies kaivaa esiin kännykkänsä ja soittaa hätänumeroon.
– Ystäväni on kuollut! Mitä voin tehdä? mies sanoo.
– Rauhoittukaa. Minä voin auttaa, operaattori vastaa. – Varmistakaa ensin, että hän todella on kuollut.
Hetken hiljaisuuden jälkeen kuuluu laukaus, ja mies palaa linjalle.
– Okei, mitä seuraavaksi?

Edellä kerrottu vitsi on ”tieteen keinoin todistettu” maailman hauskimmaksi. Kyseessä on Richard Wisemanin Hertfordshiren yliopistossa luotsaama projekti vuodelta 2002, jossa tarkoituksena oli löytää laajimmin hauskaksi katsottu vitsi, joka ymmärrettäisiin eri kulttuureissa, demografioissa ja maissa.

Maailman vanhimmat vitsit

Maailman vanhin tunnettu vitsi on noin 1900-luvulta e.a.a., ja se kuuluu seuraavasti:

Mitä ei ole tapahtunut koskaan ikimuistoisista ajoista lähtien? Vastaus: Sulhasensa kainalossa oleva nuori nainen ei ole pieraissut.

300 vuotta nuorempi kasku on puolestaan Egyptistä:

Miten voi viihdyttää kyllästynyttä faaraota? Pitää lähettää alas Niiliä laivalastillinen nuoria naisia, jotka on puettu pelkkiin kalastusverkkoihin. Sitten pitää yllyttää faarao kalastamaan.

Jo ammoisina aikoina vitsihuumori on siis nojannut setämieheilyyn ja alapääjuttuihin. Mahdollisen matalamielisyyden lisäksi suosittuja vitsejä yhdistää aina jonkinlainen tabujen rikkominen tai yhteisön kollektiivisen moraalin koettelu.

Slapstick

Itse olen ehkä enemmän stand upin (jossa toki on punch lineja) ja elokuva- sekä kirjallisuuskomedian ystävä. Myös slapstick menee.

Slapstick-sana viittaa commedia dell’arten lyömäpatukkaan eli Batacchioon, joka oli ensimmäisiä esittävän taiteen erikoistehosteita: siitä tuli lyödessä hauska ääni. Tässä siis väkivalta ja huumori löivät äänekkäästi kättä. Jo Shakespeare käytti slapsticikin elementtejä komedioissaan mm. takaa-ajokohtauksissa.

Slapstick löi lopullisesti läpi ensin Fred Karnon luotsaaman English music hall -komedian siivittämänä. Komediatähtinä esiintyivät muiden muassa Stan Laurel ja Charlie Chaplin. Tästä ei ollut pitkä matka eläviin kuviin ja Mack Sennettin Keystone studioille. Kannattaa katsoa Robert Downey Jr:n tähdittämä Chaplin-elämäkertaelokuva sekä lukea mestarin itsensä kirjoittama Elämäni-teos. Melkoista menoa ollut silloin. Sekä siis Downey Jr:llä että Chaplinilla.

Stand up

Stand upissa – kuten edellä mainitsin – on toki taustalla vitsienkerrontaperinne, mutta sitä ryyditetään niin monella muullakin elementillä. Lajin taikuus piilee mielestäni yleisön ja esiintyjän vuorovaikutuksessa. Eräs mieleenpainuvimpia esityksiä oli erään koomikon ensiesiintyminen, jossa hän jutteli epävarmana sämpylöitä muistuttavista kengistään. En muista, mikä vitsi oli, mutta vahva muistijälki lavapresenssistä jäi ja pysyy.

Tykkään julistaa omia mielipiteitäni, joten mestari tabuja murskaavan törkyhuumorin saralla on Eero Corso. Suosittelen tutustumaan. Netistä ei löydy hänen tuotantonsa parhaimmistoa, mutta menkää keikalle. Ettekä sitten säksätä minulle, jos ei miellyttänyt.

Toinen suosikkini on jo edesmennyt amerikkalainen koomikko Bill Hicks, jonka esiintymiset alkoivat lopulta muistuttaa jo spoken wordia, poliittista puhetta ja teatterimonologia. (Hicksin kehuminen on klisee, mutta minulla on varaa ainoastaan niihiin.)

Stand up taidemuotona ammentaa 1800–1900-lukujen taitteen burleskista ja vaudevillesta. Ensimmäistä kertaa stand up -termiä käytettiin The Stage -lehdessä Nellie Perrierin esityksestä: ”…stand up’ comic ditties in a chic and charming manner…”

Ensimmäinen stand up -koomikko oli Yorkshire Evening Postin vuoden 1917 koluminin mukaan Finlay Dunn, joka muun muassa soitti lavalla pianoa ja vitsaili kookkaasta ulkomuodostaan.

Lapselliset miehet -blogissa lasten kokemusta komiikasta ei tietenkään sovi sivuuttaa. Lähteitä lasten huumorikokemuksille ei löydy kovin helposti, joten pähkäily pitää jättää omien arveluideni varaan. Mikä lapsia sitten naurattaa? Kokemukseni mukaan kaikki, joka leimataan huumoriksi äänen tai / ja eleiden avulla. Omalle viisivuotiaalleni kolahtavat hauskat ilmeilyt, arvuuttelut (hassulla äänellä) sekä – luonnollisesti kaiken sortin eritejutut. Ja jos ihan rehellisiä ollaan: niin minullekin. 

Stand upin ennätyksiä

Eniten erillisiä ”nauruja” minuutissa: Phyllis Diller, 12 naurua.
Eniten kerrottuja vitsejä tunnissa: Taylor Goodwin, 550 vitsiä.
Rahakkaimmat lipputulot: Lee Evans, 7 miljoonaa puntaa päivässä vuonna 2011.
Eniten esiintymisiä vuodessa: Sami Hedberg (torille!), 309 keikkaa vuonna 2015.