En halua olla rusinat pullasta -vanhempi vaan kyetä tekemään kaiken

Kuten Samu kirjoittaa äskettäin julkaisemassaan tekstissä suunnittelevansa, olen minäkin suunnitellut pitkän aikaa, että pitäisi opetella ompelemaan, kutomaan, neulomaan ja mitä näitä on. Toisin kuin Samu, en kyllä kouluikäisenä tajunnut lainkaan niiden taitojen merkitystä.

Samu kertoo, että on idealistisesti yrittänyt välttää kotitöiden jakautumista sukupuolittuneesti. Siitä asti kun elämääni tuli lasten myötä sellainen asia kuin arki, olen minäkin sitä vältellyt. En muista takavuosista – kuka niin kauas enää muistaa kun lapset ovat jo teinejä? – kuinka silloin asian ajattelin, mutta tämä ei ole enää aikoihin ollut minulle idealistinen tai ideologinen kysymys.

Jo ennen eroani tulin siihen tulokseen, että vanhemman tulee kyetä kantamaan kokonaisvastuu kodista ja lapsista olipa hänen sukupuolensa mikä tahansa. Perinteisestihän tämä kokonaisvastuu on sälytetty äitien harteilla. Eron jälkeen asiasta tuli tietysti konkretiaa kun joka toinen viikko olen yksinhuoltaja.

Idealismia tarvitaan, jotta tasa-arvo etenee

On väitetty, että kodinkoneiden tulo ei itse asiassa keventänyt naisten työtaakkaa kotona, koska uusia hommia tuli tilalle. Tiedä häntä. Minusta tiskikone on jumalan lahja.

Mutta Samu on tietysti oikeassa siinä, että asiassa ehdottomasti on ideologinen puoli ja asiassa tarvitaan idealismia. Sellaista idealismia osoitti aivan hiljattain esimerkiksi puolustusministeri Antti Kaikkonen (kesk.) kun ilmoitti jäävänsä isyyslomalle. Ja uskottavuuttaan nololla tavalla murensi Petteri Orpo (kok.), joka kritisoi päätöstä. Myöhemmin Orpo toki selitteli asiaa parhain päin ja hyvä niin. Orpon sammakosta ja selittelystä kertoo esimerkiksi Yle.

Tällaisia julkisia hoivaavan isyyden tärkeyttä korostavia performansseja tarvitaan, koska tasa-arvon suhteen on vielä Suomessakin matkaa kuljettavana.

Saa olla tradwife jos haluaa

Kotityöt saa tietenkin jakaa miten haluaa kunhan valtadynamiikka perheessä on suhteellisen tasapainoinen. Eli kunhan ketään ei pakoteta. Jos joku haluaa olla tradwife, eli niin sanottujen perinteisten sukupuoliroolien mukaan elävä nainen ja löytää itselleen miehen, joka tyytyväisenä puuhastelee autotallissa, metsässä ja vesillä, juo kaljaa ja katsoo matsia, se heille suotakoon. Blogitekstissäni viime vuonna kuvailin, kuinka tavallaan ymmärrän sen kaipuun perinteisiin rooleihin:

Voisin unohtaa huolehtimisen ruoanlaitosta, siivoamisesta ja muusta kodinhoidosta. Voisin poimia vanhemmuuden pullasta vain rusinat. Viettäisin ihastuttavia leikkihetkiä vaimoni hoivaamien, kukoistavien lastemme kanssa. Päätöksiäkin olisi niin helppo tehdä kun vaimo olisi kuuliainen ja olisi ihan selvää, kenellä on viimeinen sana. Kaikki olisivat asianmukaisesti kiitollisia siitä, että toisin leivän pöytään. Olisi täysin ansaittua sitten aina välillä lähteä sinne metsästysreissulle tai kaljalle äijien kanssa. Ja vaimo tietenkin kiittäisi myös illalla sängyssä juuri sillä tavalla ja juuri silloin kun haluan.

Tavallaan ymmärrän, mutta tavallaan en kuten tuolla viimevuotisessa tekstissäkin sanon. Minä luulen, että en voisi elää sellaisessa perhemallissa.

En tiedä kannattaako perustaa perhettä, jos ei kykene tarpeen tullen pyörittämään sitä yksin.