Eikö minulla ole enää mitään sanottavaa?
Maaliskuu 2020. Hoitovapaa alkamassa.
Kevätaurinko paistoi jo mukavan lämpimästi työntäessäni lastenrattaita metsäpolulla. Ajatukset tulevista kuukausista sai vatsanpohjan nipistelemään. Lupeissa oli yhä vain parempaa säätä ja luonnon heräämistä kohti vihertävää kesää. Olo oli vapaa ja suunnitelmia paljon. Olin hetki sitten jäänyt koti-isäksi ja järjestellyt opeoppaat ylähyllylle pölyttymään.
Hoitovapaalla olisi aikaa tehdä sellaista, mitä työelämän pyörteissä ei ehtisi tai jaksaisi toteuttaa. Ajattelin pitää kunnostani hyvää huolta vaunulenkkeillen ja pyöräillen. Kitaraa näppäilisin tuon tuostakin ja muutaman oman biisinkin voisin yrittää säveltää. Ja kun aikaa olisi, ehtisin paneutua ruuan tekemiseen tavallista enemmän: tarjolla tulisi olemaan muutakin kuin pelkkää makaronimössöä.
Koti-isän iloa ylimmillään. Kuva noin viiden vuoden takaa.
Olin noin viisi vuotta sitten hoitovapaalla edellisen kerran. Silloin aloin kirjoittaa tänne blogiin tekstejä ihmetellen hoitovapaan syvintä olemusta ja sen luomia mahdollisuuksia. Oli junamatkoja, risteilyjä ja kaikkea sitä ihanaa aikatauluttomuuden tuomaa helppoutta. Ihastelin yhä syvenevää yhteyttä lapsiin ja kummastelin, miksi muita isiä ei näy kerrassaan missään. Kotiäitien kanssa lauloimme leikkilauluja avoimessa päiväkodissa ja perhekerhossa. Olin täynnä isävoimaa. Minussa roihusi isäasiain liekki.
Blogitekstien aiheista ei tälläkään kertaa tulisi puutetta. Yksivuotiaan, eskarilaisen ja koululaisen kanssa tapahtumia ja raportoitavaa kyllä riittäisi. Maaliskuun aurinko lämmitti mustan kevytuntuvatakin kiiltävää pintaa. Lämpö virtasi koko ruumiiseen. Huomasin lapsen nukahtaneen.
Kului muutamia viikkoja ja yllätyin, kuinka nopeasti alkuinnostus hiipui. Tuuli kylmästi, vettä vihmoi ja arki painoi minua kasaan. Työtä oli koko ajan enemmän ja omaa aikaa vähemmän. Jatkuva käskeminen aiheutti päänsärkyä ja ääneni alkoi kuulostaa määkivältä lampaalta: siivoa, pese, syö! Pue, mene, tule! Loppukeväästä vinttini pimeni lopullisesti. Äänetönnä kuin lepakko liihotti herra korona luoksemme ja paukoi isolla puunuijalla minut tainnoksiin. Kirjoituskoneesta kuivui muste. Ei enää isäblogia.
Päivät kituivat eteenpäin ja väsymyksen myötä into kirjoittaa hävisi. Isäasiain liekki hiipui. Viimeinen hapuileva mission kekäle savusi haisevana kuin märillä haloilla sytytetty nuotio ja sitten sammui kokonaan. Aloin pohtia kysymyksiä: Pitäisikö sittenkin mennä töihin? Olisiko minunkin aika nöyrtyä ja tehdä niin kuin tekevät ne kaikki 95% alle kouluikäisten isistä? Onko isäpuhe pelkkää lapsellista lässytystä ja vässyköiden pehmoilua? Pidetäänkö minua pellenä?
Nyt kun kirjoitan tätä ovat päivät lyhentyneet. Tänään aamulla oli maa valkoisena ensimmäistä kertaa. Lähdimme yksivuotiaan kanssa ajoissa ulos, että ehtisimme tehdä lumeen jälkiä. Puhdistin pallogrillin ritilän, tyhjensin siitä tuhkat ja vein sen talvisäilytykseen. Hain puukatoksesta kottikärryllisen takkapuita takaterassille. Tammi oli pudottanut lehtiä jo aika paljon ja haravoin vähän aikaa niitä kokoon. Lapsi pudotteli hanskoja ja näperöi sohjolunta. Päätimme lähteä sisälle lämmittelemään pieniä sormia.
Koululainen oli tullut kotiin. Annoin hänelle välipalaa ja kuuntelin lukuläksyn. Kun eskarilainen kolisteli eteisessä, olin jo sytyttänyt takkaan tulet. Se olikin ensimmäinen kerta tälle syksylle. Ulkona näytti tulevan vielä pieni määrä räntää.
Keitin kahvia ja istuin sohvalle. Pienin toi kirjan luettavaksi. Luin sen hänelle viisi kertaa alusta loppuun. Eikä meillä ollut kiire mihinkään. Oli vasta iltapäivä.
Antti Kanto
