Ei taidolla, vaan tuurilla

Muutosneuvottelut päättyivät firmassamme. Mielenkiintoinen sana: muutosneuvottelut. Aikaisemmin tämä paraati tunnettiin nimellä yhteistoimintaneuvottelut tai kansan suussa yyteet. Neuvottelujahan sinänsä tuossa prosessissa on melko vähän, vaikka siinä työnantajan ja ja työntekijöiden edustajat kohtaavatkin. Tunnelma on vaikea ja vaitonainen. Lopputulos on selvä. Se alkaa: “Taloudellisista ja tuotannollisista syistä…” ja jatkuu litanialla toimenpiteitä, joiden lopputuloksena on usein irtisanomisia tai – jos tuuri käy – lomautuksia. 

Minulla kävi jälleen kerran tuuri. Ja nimen omaan tuuri, sillä satun asumaan pääkaupunkiseudulla, jossa työnantajallani oli osoittaa minulle työtehtäviä. Siitä kiitos asianosaisille. Upea verkko-opetustiimimme, jota olemme rakentaneet pian kymmenen vuotta, ajetaan kuitenkin näillä näkymin alas ja moni mahtava kollegani sen myötä irtisanotaan. Ei tunnu oikealta harmitella heidän puolestaan näin julkisesti, mutta surettaa ja vituttaa niin, että kädet tärisevät. 

Pidän faktapuolen lyhyenä, että pääsen varsinaiseen aiheeseen: Kun ELY-keskukset ja TE-toimistot lopettavat toimintansa tämän vuoden vaihteessa, neuvotellaan niiden solmimat sopimuksetkin uusiksi. Niin myös oman tiimini osalta. Tämä epävarma jakso ja uudet kilpailutukset aiheuttavat sen, ettei töitä tekijöille löydy ainakan heti, eivätkä firmat voi ymmärrettävästi pitää porukkaa palkkalistoillaan, kun hommia ei ole. En ota kantaa, onko kilpailutus oikea tapa hoitaa työvoimapoliittisten koulutusten jyvittämistä, mutta meidän opettajien työn jatkuvuuden kannalta kuvio on hankala. 

Mistä päästään varsinaiseen asiaan. 

“Onneksi olkoon! Olette valinneet alan, jolla ette joudu ainakaan  työttömiksi! Etenkin, jos luette itsenne opettajiksi.” 

Näin meitä tervehti suomen kielen professorimme yliopiston luennolla vuonna 2001. En ollut vielä varma, haluaisinko opettaa. Olin ajautunut opintoihini lähinnä silloisen tyttöystäväni innoittamana, kun halusin muuttaa hänen kanssaan yksiin Joensuuhun. Luin parin illan ajan pääsykokeisiin ja yllätyin melkoisesti, kun hyväksyttyjen listassa oli nimeni. Mitään varasuunnitelmaa minulla ei ollut. 

Professorin sanojen innoittamana päätin hakea opettajan pedagogisiin opintoihin, jonne pääsin, vaikka olin edellisen yön rehkinyt teollisuussiivoojan hommissa Valion juustotehtaalla. Pääsykokeiden yksilöhaastattelun aikana yritin vastailla mahdollisimman fiksusti kysymyksiin, vaikka korvaani kutitti. Kutinan aiheuttajaksi selvisi korvassani muhiva pieni Mustaleiman pala, jonka sain haastattelun aikana kaivettua vaivihkaa ulos ja pyyhkäistyä tuolinreunaan. Sain pääsykokeista yhtä vajaan täydet pisteet. Tiedä sitten, oliko se juuston ansiota vai olisiko ilman sitä tullut täydet pojot.

Tähän asti kaikki oli siis mennyt mallikkaasti: Opinnot sujuivat kohtuullisin arvosanoin, opiskelijaelämä vei asiaankuuluvasti mukanaan ja sivarin ehdin suorittaa siinä välissä. Erilaisia pikkuhommia tein edellä mainitusta teollisuussivouksesta City-lehden toimittajahommiin ja teatteriakin ennätin harrastaa. Opinnot siis venyivät kahdeksan vuoden mittaisiksi, mutta siihen maailman aikaan se oli ihan normaalia. Sitten tuli aika palauttaa (aika paska) gradu ja siirtyä aikuisten maailmaan. 

Pahaksi onneksi vuosi 2008 ja jenkkien subprime-lainakriisin myötä maailma oli muuttunut. Seitsemää vuotta aiemmin professorini lausumat sanat työntäyteisestä tulevaisuudesta eivät olleet enää päteviä. Olin irtisanoutunut kaikista töistäni, sillä tiesin, että tarvitsisin jonkinlaista työttömyystukea, kun etsisin itselleni työpaikkaa. Ensimmäisinä valmistumisen jälkeisinä kuukausina kirjoitin yli 40 työhakemusta ja lähetin niitä ympäri Suomea. En päässyt edes haastatteluun. Tottahan usea yliopistonsa päättänyt valmistuu työttömäksi, mutta koin tilanteen melko lannistavaksi. Vietin aikaani lähinnä läheisessä kuppilassa (muutenkin kuin kaljaa juoden) ja teatteriharrastukseni parissa. Pienenä välihommana toimin pari kuukautta Karkkilan kulttuurisihteerinä, jolloin kirjoitin paskasta gradustani ihan siedettävän tietokirjan. Pitää mainita, että nykyinen Karkkilan kulttuurisihteeri on huipputyyppi, joka tekee huippuhommia. Kaikille parempi, että hän on siellä.

Läheisen kuppilatuttavuuden kautta sain vinkin kotoutumiskouluttajan paikasta. Tarpeeksi kahvimukin ja toisinaan tuopin pohjaan tuijottamiseen tympääntyneenä päätin hakea hommaa avoimella kirjeellä. Ja pääsin töihin! Oppilaitokseen! Kunnon palkalla! Aikuisen maisterin työ! Kyseessä oli nykyäänkin tuttu ketjutettu pätkäsopimus, mutta silloin se ei haitannut pätkän vertaa. 

Sellaisena urani onkin jatkunut pitkään. Pätkäsoppareista pääsin onnekseni eroon jo vuosia sitten nykyisen työnantajani palveluksessa, mutta koulutusten hankintasopimuskausien kesto pitää aina varpaillaan. Yyteet ja nyttemmin muutosneuvottelut ovat tulleet tutuiksi. Kuin ihmeen kaupalla olen selvinnyt niistä kuivin jaloin. Alaa en mielelläni olisi vaihtamassa, vaikka houkutus toisinaan on ollut kova, sillä 15 vuotta näissä hommissa on antanut jonkinlaisen varmuuden tekemiselle. Tämän lisäksi olen saanut nauttia moninaisista työnkuvista opetustyön ohessa. Olen saanut tehdä suunnittelutyötä, mentorointia, digipedagogiikkaa, pienimuotoista johtamistyötä ja kaikkea muuta, johon työnantaja on katsonut rahkeitteni riittävän. Tuorein pesti alkaa tammikuussa Uudenmaan avainhenkilönä opetuksen lisäksi. Kiitos siitä esihenkilöilleni – tiedätte, keitä olette.

Aiemmin tartuin kaikkiin tarjottuihin töihin hanakasti ja koin ne mahdollisuuksiksi oppia jotain uutta. Mutta sitten tapahtui se, mikä elämässä monelle tapahtuu: perheellistyin. Mullistukseen oman lisänsä tarjoili tieto siitä, että tuleva lapseni on erityislapsi, joten arki menisi kokonaan uusiksi. Minkä koin aiemmin uudeksi seikkailuksi ja mahdollisuudeksi oppia uutta, tulikin epävarmuustekijä. Riittääkö minulle hommia? Voinko työskennellä yhdessä kaupungissa? Miten selviän seuraavista muutosneuvotteluista, jotka ovat tällä alalla luonnonlaki? Toistaiseksi pääni on vedenpinnan yläpuolella. 

Jo vuosia on varoiteltu siitä, että pitkä ura ei ole itsestäänselvyys. Jokaisen pitäisi opetella ainakin pari uutta taitoa oman perusammattitaitonsa lisäksi. Pitäisi kyetä uusiutumaan. Olisi luotava LinkedIniin itsestään omaa osaamistaan myyvä brändi. Jatkuva oppiminen on tärkeää. Työelämä ja sen mukana toimeentulo silppuuntuu. Niin pieninä palasina on leipämme maailmalla. Tämä on varmasti totta, ja vuoden 2024 lisääntyvät vihreät rinkulat erityisesti korkeakoulutettujen linkkariprofiileissa ovat yksi todiste siitä. Olen jo kahdenkymmenen vuoden ajan toteuttanut näitä oppeja. Opiskelen uutta. Olen näkyvillä. Olen valpas. Itselläni on jatkuvasti vihreä rinkula profiilissani, sillä teen myös freelance-keikkoja. Kuluneen vuoden jälkeen – vuoden, johon on mahtunut sekä muutosneuvotteluita että kaksi tyttäreni isoa leikkausta – olen myös hieman väsynyt. En ehkä jaksa kehittää henkilöbrändiäni tai opetella Python-ohjelmointia. Toivotan valtavasti voimia niille, joita nykytyöelämän turbulenssi riepottelee ja jotka joutuvat luomaan jälleen nahkansa. Tiedostan, kuinka onnekas jälleen olen. Ajattelin vuoden 2025 tehdä hommia ja kasvattaa lasta. Välillä voin käydä punttisalilla tai kaljalla. Lukea ehkä kirjan tai kaksi.