Ei nimi sukua pahenna, jos ei suku nimeä

Aapo kirjoitti helmikuussa nimien ja nimitysten merkityksestä. Aivoni saivat tästä kimmokkeen, ja ryhdyin muistelemaan, miten sukunimet ovat kehittyneet Suomen ja suomen mukana. 

Tein (kehnohkon) graduni paikannimistä, mutta pakertamisen ohessa tuli luettua artikkeli jos toinenkin myös etu- ja sukunimien kehityksestä. Nimet ovat kiehtovia, sillä niihin sisältyy niin paljon merkityksiä aina historiasta yksilön identiteettiin. Käytänkin tässä oman kirjoitusvuoroni hyvin lyhyeen suomalaisten sukunimien kehityskulun tarkasteluun. Mikäli olet kieliasioiden, erityisesti nimistötieteen eli onomastiikan ammattilainen, pyydän: ota minuun yhteyttä ja korjaa ilmeisimmät virheeni. Nettitekstissä näitä on helppo korjailla.

Ensimmäiset sukunimet

Koskapa kirjakielemme kehittyi vasta 1500-luvulla, sitä varhaisemmat tiedot ovat harvassa. Arvellaan kuitenkin, että Itä-Suomessa vanhimmat sukunimet ovat jopa 1200-luvulta asti. Sukunimiä tarvittiin, sillä kaskikulttuurissa piti pystyä osoittamaan oman heimon nautintaoikeus tietyille alueille. Nimet olivat –nen-päätteisiä ja tulivat muun muassa suvun päämiehen etunimestä, liikanimestä, ammatista tai lähtöpaikkaa kuvaavasta nimestä. Vanhimpia sukunimiä ovat esimerkiksi Heikkinen, Hirvonen, Reponen, Seppänen ja niin edelleen. Iso osa näistä nimistä on edelleen käytössä. Kainuussa tunnetaan sanonta “Heikkisiä enin Helvetissäkin, toinen kimppu Kinnusia.” Molempia sukuja on siis ainakin hiilikellariin vuosien varrella valunut.

–nen ei tarkoita tässä yhteydessä pientä eli se ei ole deminutiivi. Pahoittelenkin siis ilonpilaamistani kaikille, jotka ovat saaneet riemua Kekkonen / Kekko -meemistä. Vaikka onhan se ihan tosi hauska. Sukunimissä -nen on kollektiivijohdin eli tarkoittaa johonkin heimoon tai porukkaan kuulumista. Täten jalostaisinkin meemiä jonnekin Kekkojengi-tyyppiseen suuntaan, siis viittaamaan laumaan Kekkoja. 

Itä edellä, länsi perässä

Länsi-Suomessa ei maalaisrahvaalla varsinaisia sukunimiä ollut, vaan kirkonkirjoihin merkittiin usein talonnimi, joka ei ollut periytyvä. Talonnimet muuttuivat sukunimiksi vasta 1800-luvulla ja sen jälkeen. Itä-Suomesta otettiin malliksi –nen-loppuiset sukunimet ja toisaalta paikkaa merkitsevät –la-loppuiset sukunimet yleistyivät. Myös esimerkiksi Yli-, Ali-, Ranta-, Metsä- ja Mäki-alkuiset nimet ovat länsisuomalaisia ja pohjautuvat talonnimiin, kun kantatiloja lohkottiin. 

Säätyläiset länsisuomalaiset tosin ottivat sukunimiä jo ennen 1800-lukua Ruotsin mallin mukaisesti. Oppineiden lisänimet muodostuivat kotipaikan ja latinan- tai kreikankielisten –ius ja -ander päätteiden yhdistelmästä, mutta pienellä twistillä: vaikkapa Kalajoelta kotoisin oleva sai lisänimen Calamnius. Porvarit ja käsityöläiset lähtivät toden teolla sukunimikelkkaan 1600–1700-luvuilla, edelleen länsinaapuriamme matkien. Niiltä ajoilta ovat peräisin sellaiset kaksiosaiset nimet kuten Lindqvist ja Björklund. 

Suomeksi!

Sukunimiä alettiin suomentamaan toden teolla suomalaisuusaatteen myötä 1800-luvulla. Tiukimmin taisi asiasta todeta August Ahlqvist: 

“Semmoinen mies on hävitön konna, jonka uusi nimi, vaikka se olisi kuinka korea ja minkä-kielinen tahansa, pitäisi teloittajalla lyötettää kaakkiin ja joka itse pitäisi häpeällä ajettaa maasta niin kuin kansansa petturi ja kavaltaja.”

Suomalaisten sukunimien käyttöön patistettiin monelta taholta: Lehdistö, papit, opettajat, tehtaiden työhönottajat ja valistuneet talonpojat alkoivat vaatia rahvaalta sukunimen käyttöönottoa – jopa antaa niitä. Mainio esimerkki on Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanissa, jossa ruustinna ja fennomaani Ellen Salpakari vaatii mieheltään, että Jussin sukunimeksi merkitään torpannimi Koskela.

Varsinaiseksi buumiksi (vai boomiksi?) nimien suomentaminen yltyi J. V. Snellmanin 100-vuotispäivänä vuonna 1906, kun yli 30000 henkilöä muutti sukunimensä. Vielä massiivisempi muutosvyöry nähtiin 1935, kun Kalevalan riemujuhlavuonna järjestetyssä kampanjassa suomennettiin noin 100 000 nimeä.

Joku roti

Ensimmäinen sukunimilaki astui voimaan vuonna 1920. Siinä määrättiin sukunimi pakolliseksi. Uusin nimilaki on kovinkin tuore, vuodelta 2019. Nykyisellään se suojaa käytössä olevat sukunimet, joten jos aiot vaihtaa sukunimeäsi, kannattaa olla innovatiivinen tai ainakin omaperäinen. Laki kuitenkin edellyttää, että uudeksi sukunimeksi valittava nimi noudattaa muodoltaan ja kirjoitusasultaan kotimaista nimikäytäntöä, eikä saa olla sopimaton. Et siis voi nimetä itseäsi vaikkapa Persehuokoseksi, vaikka kuinka takamusta kutittelisi. Pahoittelen. Tämän lisäksi sisaruksille tulee antaa sama sukunimi, joten toinen ei voi olla Perse ja toinen Huokonen. Hankalaa on.

Vielä pieni sananen sukunimien taivuttamisesta: Niitä väännellään tavallisten sanojen kaltaisesti, ellei suku toisin itsepintaisesti vaadi. Minun tapauksessani siis Heikinmatti : Heikinmatin. On joka tapauksessa aina oikein taivuttaa yleiskielen mukaisesti, jos epätietoisuus riivaa. Etunimet ovat asia erikseen ja kuuluvat anarkistisen kaaoksen piiriin.