Alastomat keisarit

Lapset ovat tunnetusti aika suodattamattomia ulosannissaan. Välillä heidän havainnoistaan ympäröivästä maailmasta voi johtaa jopa jonkinlaista viisautta tai ainakin totuutta asioiden tilasta. 

Helsingin Sanomien Moskovan-kirjeenvaihtaja Maarit Uber kirjoittaa, miten hänen lapsensa kysyy suoria kysymyksiä Venäjästä, joka on ja tapahtuu hänen ympärillään: Miksi kiipeilyteline muistuttaa panssarivaunua? Miksi poliisin ohi kävellään hiljaa? Miksi toinen maailmansota on esillä joka paikassa, vaikka siitä on niin kauan?

Aikuiset ovat kuin eivät olisikaan. 

Tuleeko jotain mieleen? Minusta ilmiselvä analogia on Keisarin uudet vaatteet -tarina, joka lienee aika pitkälti kaikille tuttu. Mikäli joku ei siihen ole törmännyt tai aika on hävittänyt muistot, sallikaa pieni synopisi:

H.C. Andersenin satuklassikossa kaksi vaatturia päättää höynäyttää vaatteillaan koreilevaa turhamaista keisaria. He uskottelevat räätälöivänsä sellaiset releet, etteivät typerykset näkisi niitä ollenkaan, vaan ainoastaan fiksut. Huijarit pyytävät jatkuvasti keisarilta hurjia materiaalikustannuksia, mutta eivät todellisuudessa tee vaatteita lainkaan. Keisari, virkamiehistö – ja lopulta koko kansa – on ihastelevinaan uusia vaatteita pelätessään, että he paljastuisivat typeryksiksi katsoessaan alasti patsastelevaa keisaria. Lopulta pieni lapsi huudahtaa, ettei keisaerilla ole ollenkaan vaatteita. 

Tarinan opetuksen voisi ehkä tiivistää vanhaan sanontaan: Totuus tulee lasten (ja hullujen) suusta. 

Lapsi havainnoi

“Jokaisessa kysymyksessä on pieni järjen kipinä, joka kolahtaa aikuisen sisällä. Lapsi kysyy asioita, joihin aluksi itsekin turhauduin ja lopulta turruin”, Uber toteaa kolumnissaan. Hän uskoo lapsen havainnon jonkinlaiseen suoraan puhtauteen: “[Lapsen kysymykset] eivät hyväksy tekosyitä eivätkä taivu fatalismiin. Ne näyttävät Venäjän sellaisena kuin se todella on, ilman historiallisia kerrostumia ja poliittisia selityksiä.”

Aivan näin kirkasotsaisesti en itse lasten maailmanjärjestyksen kysymyksiä ja havaintoja osaa vastaanottaa, vaikka uskonkin Uberin kommentissa piilevän jonkinlaisen totuuden lapsen sensuroimattomasta ja sen myötä rehellisestä ulosannista. Kehtaan väittää: lasten viisaus on sattumanvaraista. Lapset tykkäävät rutiineista. Kun jokin rikkoo rutiinin, he sanoittavat sen, usein kysymykseksi. Aikuiset puolestaan vaikenevat – eri syistä, hyvistä tai huonoista.

Toisinaan vaikenemiselle on paikkansa, kuten varmasti monesti Venäjällä. Hyvä syy voi olla vaikka väkivallan tai vapauden menettämisen uhka. Vähän mitättömämpi syy on esimerkiksi kasvojen menettämisen pelko. Lapsi vasta opettelee näitä sosiaalisia normeja ja laukoo sitä sun tätä. Kun hänen sutkauttamansa kommentti menee maaliin, tulkitsemme sen vaietuksi totuudeksi. Kun homma menee ohi, nauramme tällaisille “lasten suusta kuultua” -jutuille.  

Huteja ja napakymppejä

Pari esimerkkiä: Tyttäreni totesi, että hän ei pidä ilkeistä ihmisistä, mutta haluaa kuunnella, mitä kaikki haluavat. Mikä nerokkaasti tiivistetty oivallus arjen humanismista! Näin kun vain kaikki toimisivat, niin ei olisi meillä hätäpäivää! Minä siinä heti mielikuvailemaan, miltä lapseni näyttää, kun nousee lavalle noutaessaan rauhan Nobel-palkintonsa (eikä toivottavasti anna sitä Trumpille).
Seuraavaan hengenvetoon hän kuitenkin ilmoitti, että koska ei saa heti Manna-Fruttia, haluaa muuttaa johonkin toiseen perheeseen eikä tykkää isistä, vaan haluaa uuden isin. Tämän jälkeen bussissa totesi kovaan ääneen, että haluaa synnytyshormonit ja että “Äiti se tietää kaiken hormoneista!”

Totuus lasten suusta tuntuu silloin viisaudelta, kun se sopii kontekstiin ja on totta. Sellaista retorista tikanheittoa kognitioside silmillä. Välillä osuu napakymppiinkin, toki. Paljon riippuu siitä tulkinnasta ja painoarvosta, jonka me aikuiset kommentille annamme. 

Kritiikistäni huolimatta väitän, että lasten havaintoja Venäjältä, Yhdysvalloista ja ihan täältä koto-Suomestakin tulisi kuunnella tarkalla korvalla. Silloin kun kommentti osuu siihen napakymppiin, se todella osuu ja saattaa paljastaa meille aikuisillekin jotain olennaista maailman tilasta. Josko kaikki oppisivat huutamaan, ettei keisarilla ole vaatteita.