Ajatuksia isänpäivän alle: tuhoaako ero perheen, pitäisikö koko perheinstituutio tuhota vai voitaisiinko vain hyväksyä, että kukin tekee tavallaan?

Sukulaislapsi luki yhteiskuntaopin kokeeseen, jossa listattiin muun muassa perhemuotoja, mutta ydinperhettä ei siinä määritelty. Kuvassa listataan erilaisia perhemuotoja sateenkaariperheistä adoptioperheisiin, lapsikuolemaperheisiin, yhden vanhemman perheisiin ja uusperheisiin.

– Kyllä mä tiedän, mikä ydinperhe on. Se on se ihan normaali perhe, hän totesi huolettomana.

Huomasin kyllä myöhemmin, että itse asiassa ydinperhekin määritellään, mutta kuvatekstissä. ”Poikkeukset” ovat sitten kuvitettuna. Niiden erikoisuus tulee alleviivattua.

Nimimerkki Ajatuksia isyydestä kirjoitti Hesarissa 25.10. siitä, kuinka kokee erollaan pilanneensa perheen hyvän elämän. Vanhaksi mieheksi itseään luonnehtiva kirjoittaja pohtii:

Ajattelen, että olisin aivan hyvin voinut elää avioliitossa, kunnes lapseni olisivat aikuisia. Elämämme oli oikeastaan hyvää, mutta tärvelin sen.

Hän ei onneksi esitä tätä yleiseksi säännöksi. Olihan minullakin oikeastaan ihan hyvä elämä lasteni äidin kanssa, mutta vielä ei ole tullut hetkeksikään epäilystä siitä, etteikö ero olisi myös lasten kannalta ollut hyvä ratkaisu. Käsitykseni on, että sekä lasteni äiti että lapseni ovat ihan samaa mieltä.

Nimimerkki lopettaa kirjoituksensa kauniin koskettavasti:

Lasten kasvatus ja heistä huolehtiminen on yksi tärkeimmistä asioista aikuisen ihmisen elämässä. Vanhan miehen kokemus on se, ettei mikään ole tärkeämpää.

Ydinperheen pyhyys romutettava

Nyt näyttää siltä, että elämäni kulkee kohti uusperhetilannetta. Biologinen isyys muita tärkeämpänä sidoksena menettää perustavalla tavalla merkitystään siinä vaiheessa kun upea pikkutyttö esittelee minut kavereilleen isäpuolenaan. Se ei tarkoita uhkaa biologisille lapsilleni kerrassaan millään tavalla. Ja jos huolta on, keskustelemme siitä.

Radikaalissa vasemmistossa on tosiaan olemassa juuri se siipi, jota etenkin kristilliset konservatiivit kauhistelevat. Se porukka, joka haluaa tuhota perheen. Etenkin se haluaa tuhota ydinperheen, mutta ei se tyydy siihen. Se haluaa lakkauttaa perheen instituutiona. Ei siis ihme, että esimerkiksi kansanedustaja Päivi Räsänen (kd.) on niin huolissaan, että on joutunut käräjille saakka. Luin hiljattain Danielle Miettisen kirjan Räsäsestä ja vaikka olen hyvin eri mieltä, voi näitä konservatiivisia näkemyksiä tavallaan ymmärtää.

Minä en ole ihan niin radikaali kuin vaikkapa Sophie Lewis kirjassaan Abolish the Family – A Manifesto for Care and Liberation (Verso 2022), mutta perheinstituution romuttamiseen pyrkivä manifesti kyllä herättelee sellaisia ajatuksia, joita on ehkä syytä herätellä. Miksi biologisiin siteisiin perustuvan perheen pitäisi olla ainut paikka, joka tarjoaa ihmiselle, hoivaa, turvaa, lämpöä ja läheisyyttä. Miksei läheisiään voisi myös valita? Tinkimättömän radikaali ja paikoin aika ehdotonkin teksti tosiaan laittaa ajattelemaan. Lewisin kutsu keskusteluun kyllä toimii. Suomessa en ole kovin paljoa huomannut tätä keskustelua käytävän, eikä se taida muuallakaan ihan valtavirtaista olla. Se saattaisi olla silti paikallaan.

Ydinperhettä ei todellakaan tarvitse nostaa normiksi tai ”luonnolliseksi”. Ydinperhe sopii joillekin joihinkin elämäntilanteisiin, mutta siinä väkisin roikkuminen aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Olen puhunut ydinperheellistämisestä. Kirjoitin eroni jälkeen:

Meidät ydinperheellistettiin. Meiltä odotettiin asioita, koska elimme tietynlaisessa perheasetelmassa. Aloimme itsekin odottaa itseltämme ja toisiltamme roolin mukaisia asioita, eikä larppaaminen elämäntapana pitemmän päälle toimi. Siinä missä rodullistaminen tarkoittaa sitä, että ihmisiin liitetään esimerkiksi ihonvärin, uskonnon tai etnisen taustan takia oletuksia, stereotypioita ja ennakkoluuloja, voi ydinperheellistämisen (hatusta vetäisemäni termi) ajatella tarkoittavan sitä, että ihmisiin liitetään perhemuodon vuoksi oletuksia, stereotypioita ja ennakkoluuloja.

Ajatukseni eivät ole muuttuneet, enkä usko, että myöhemminkään tulen kirjoittamaan Hesariin, että olipas tämä ero kyllä virhe.

Tasa-arvo etenee perheissäkin, mutta ei koskaan valmistu

Näin isänpäivän alla oli ilahduttavaa huomata, että Tilastokeskuksen mukaan naisten ja miesten koti- ja ansiotöihin käyttämä kokonaistyöaika oli 2020–2021 ensimmäistä kertaa miehillä ja naisilla osapuilleen yhtä suuri. Ajankäyttötutkimuksia on tehty nelisenkymmentä vuotta.

Olen puhunut vuosia sen puolesta, että jokaisen vanhemman on tarvittaessa pystyttävä kantamaan kokonaisvastuu perheen pyörittämisestä. Tämä on yksi tärkeä syy siihen, miksi sukupuolittuneeseen työnjakoon kannustava normi on haitallinen. Näyttää siltä, että normit sentään muuttuvat ja jos eivät murru, niin niiden pakottavuus sentään hellittää. Hyvä niin!

Olen ollut vuosien ajan hyvin kriittinen isänpäivää kohtaan. Esimerkiksi vuonna 2015 kirjoitin otsikolla Kravattikauppiaan päivä ja sain vähän paheksuntaa tämän tärkeän päivän halventamisesta. Varsinainen pointtini meni ehkä vähän ohi, vaikka sen tekstissä sanonkin suoraan:

Isyys ei ole yksi juhlapäivä, se on aina läsnäoleva arki. Voimakkaimmin isyys tuntuu arkisissa, keskimäärin tylsissä ja hyvin epäjuhlavissa kodin hetkissä.

Se normien paino on ongelma kun yritämme rakentaa elämäämme ja perheitämme omaan elämäntilanteeseemme ja yhteisiin tarpeisiimme sopivaksi. Sen vuoksi keskustelua asiasta on jatkettava, eikä se keskustelu juuri tästä syystä koskaan tule valmiiksi. Vanhemmuus muuttuu ajassa eikä sitä kannattaisi sementoida yhdenlaiseksi.

En ole muuttanut käsitystäni, mutta onhan isänpäivään rakennettu aika syvällistä merkittävyyttä. Isänpäiväaiheisen pääkirjoitukseni Outokummun Seudussa 10.11. päätin toteamukseen:

Olivatpa isyyden siteet biologiset tai ei, olipa perheessä kaksi isää tai olipa isä yksinhuoltaja, niiden rakkauden vahvistamien siteiden arvo on sama.