Uusi koti ja itkupotkuraivarit
Löysimme Keken kanssa yllättäen unelmiemme kodin uudesta kaupunginosasta.
Punnitsimme tilannetta hetken ja teimme suuren päätöksen: Me muutamme, vaikka se tarkoittaa sitä, että Ketunhännän koulu vaihtuu kesken lukuvuoden. Vaikka joudumme kuljettamaan Sudenkuonoa ja Karhuntassua päiväkotiin kauempaa. Vaikka tänne tutuille pihoille ja kaduille tulee takuulla ikävä. Vaikka monet ystävät jäävät.
Kerroimme uutisen lapsille mahdollisimman positiivisesti. Mikä ihana yhteinen seikkailu meillä onkaan edessä! Ja miten monet asiat pysyvät ihan ennallaan: harrastukset, perhe, rutiinit.
Lasten naamat venähtivät. Ketunhäntä käpertyi viltin alle ja itkeskeli koko illan. Sudenkuono kysyi tuhat kertaa miksi. Karhuntassu tuttuun tapaansa sai itupotkuraivarit.
Pientä vastarintaa ja tunnemyrskyjä osasin toki odottaakin. MLL:n Vanhempainnetin mukaan: ”Muuttoon voi liittyä ristiriitaisia tunteita. Toisaalta iloa ja innostusta uudesta, toisaalta surua, pelkoa, pettymystä ja ikävää.” Silti lasten hätä jotenkin pysäytti.
”Entä jos kukaan ei enää ikinä hae mua ulos leikkimään?”
Omasta kirjahyllystämme löytyi vain kaksi muuttamista käsittelevää lastenkirjaa: Anette Tisonin ja Talus Taylorin Barbapapan uusi talo sekä Kristiina Louhen Tompan uusi koti. Paljon luettuja ja kivoja kirjoja, mutta kummassakaan ei varsinaisesti käsitellä tunteita. Nyt kaivattiin samaistuttavampia henkilöhahmoja. 4-vuotias ei halua samaistua vauvaan, joka ei osaa puhua.
Sitten ihan sattuman kaupalla löysin kirjastosta tämän:
Päivi Franzon kirjoittama ja Sari Airolan kuvittama Muuttolintulapsi käsittelee muuttamisen sijaan sopeutumista. Kirjan päähenkilön Annan elämä uudessa kodissa ei aluksi ole ihan helppoa. Pihalla muut lapset eivät kutsu mukaan leikkeihin. Anna pakenee ensin omaan mielikuvitusmaailmaansa, mutta löytää lopuksi myös ihan oikean uuden ystävän.
Kuin huomaamatta, pikkuhiljaa, uusi koti alkaakin tuntua kodilta.
Parasta on, että Annan tarina sanoittaa ja konkretisoi lasten omia uuteen elinympäristöön liittyviä pelkoja ja jännitystä. Airolan kuvitus esittää eilaiset tunteet ihan käsinkoskelteltavasti. Anna on välillä surullinen, yksinäinen, ujo, iloinen, riehakas ja onnellinen. Tarinan edetessä harmaus muuttuu iloisen keltaiseksi.
Samalla kirja käsittelee vaivihkaa myös suvaitsevaisuutta ja erilaisuuden kohtaamista. Tärkeitä aiheita nekin.
Ja mikä parasta, kirjan lopussa Annan uusi ystävä hakee hänet ulos leikkimään.
