Tanssiva perhe
Adoäidin elämää -blogin Tuula esitteli viime viikon postauksessaan adoptiota ja kiintymyssuhdetta käsitteleviä lastenkirjoja. On aina kivaa saada uusia kirjavinkkejä!
Jäin miettimään tuota kiintymyssuhdetta ja lapsen varhaista vuorovaikutusta. Olen usein muistellut tilanteita, joissa kohtasin omat lapseni ensimmäisen kerran. Jokaisen lapsen kohdalla ensikohtaaminen on ollut omanlaisensa, erityinen ja yllättävä.
Kun Ketunhäntä syntyi, en saanut häntä luokseni heti. Kun vihdoin sain vauvan lähelleni, tunsin samanaikaisesti huimaavaa rakkautta ja vierautta. Muistan tuijottaneeni Ketunhännän tummansinisiin mantelinmuotoisiin vauvansilmiin ja miettineeni, että kenelle nuo silmät oikein kuuluvat.
Sitten Sudenkuono tupsahti maailmaan. Olin ajatellut, että hän olisi kuten Ketunhäntä, mutta hän olikin ihan erilainen lapsi. Samaan aikaan puolitoistavuotias Ketunhäntä oppi puhumaan. Tuntui siltä kuin minua olisi revitty kahtia. Oli vaikeaa löytää vauvalle ja minulle ”omaa aikaa”.
Karhuntassun tullessa heittäydyin lopulta vääjäämättömän pyörremyrskyn kouriin. Ketunhäntä oli juuri täyttänyt kolme ja Sudenkuono oli puolitoistavuotias. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin heittää vauva vauhdissa kantoliinaan ja yrittää pysytellä kaahaavien isompien poikien perässä.
Muistan tilanteen, jossa olimme lasten kanssa nelistään pienessä kylpyhuoneessa: Vaihdoin vastasyntyneelle Karhuntassulle vaippaa ja hän kakkasi päälleni. Samalla sekunnilla Sudenkuono kaatoi täyden pottansa lattialle ja Ketunhäntä avasi suihkun, joka kasteli meidät kaikki litimäriksi.
Kaiken tämän keskellä halusin tarjota jokaiselle lapselle riittävästi huomiota, läheisyyttä ja turvaa. Tietysti luin ja keskustelin ja hellin, mutta halusin tehdä jotain vielä enemmän.
Onneksi olin hurahtanut jo Ketunhännän vauva-aikana vuorovaikutustanssiin.
Alun perin neuvolan terveydenhoitaja esitteli minulle Tuija Jouhkin ja Riitta Markkasen kirjan Perhosen siivin. Opas vuorovaikutustanssiin.
Kirja kertoo arkisesti vauvan kehityksestä, tarpeista ja vuorovaikutustaidoista. Se ei sisällä mitään kovin syvällistä tai tieteellistä. Vain perusasioita kannustavaan, herkille tuoreille vanhemmille sopivaan sävyyn.
Lisäksi kirja esittelee yksinkertaisia tanssiliikkeitä, joita aikuinen voi tehdä yhdessä vauvan kanssa. Liikkeet stimuloivat lapsen varhaista vuorovaikutusta.
Olin heti myyty ja otin liikkeet päivittäiseen käyttöön ja opetin ne Kekelle. Meistä tuli tanssiva perhe.
Kaiken kiireen keskellä päivittäiset lyhyet tanssihetket tarjosivat minulle pysähdyksiä ja lapsille yksityisiä huomion hetkiä.
Jouhkin ja Markkasen kirjassa kerrotaan, että vauvan innostus vuorovaikutustanssiin vähentyy, kun hän täyttää puoli vuotta. Meillä näin ei käynyt. Kun lapset kasvoivat, yhdistelimme vuorovaikutustanssin liikkeisiin loruja ja lauluja. Niiden mukana myös Ketunhäntä ja Sudenkuono tanssittivat Karhuntassua ja toisiaan.
Ja vieläkin aina, kun lapset tapaavat vauvan, he alkavat automaattisesti hapuilla vuorovaikutustanssin liikkeitä. Kehon muisti on mieletön.
