Siirry sisältöön
Kiikkuva kirjapylly

Lukeva poika on kansallisaarre

27.04.2018

Poikien heikosta lukutaidosta ja -innosta uutisoidaan tasaisin väliajoin. Pisa-tuloksista vouhotetaan. Opettajat ovat huolissaan, vanhemmat ovat huolissaan ja ihan kaikki, paitsi pojat itse, tuntuvat olevan huolissaan. Onko lukeva poika jo kansallisaarre?

Itse vierastan monissa asioissa perinteistä tytöt vastaan pojat -asetelmaa. En pidä siitä, että ihmiselle tarjotaan sukupuolensa perusteella jollakin tavalla kavennettu rooli. Olen kuitenkin jutellut muiden vanhempien kanssa siitä, että perheissä, joissa on sekä tyttölapsia että poikalapsia, eron sukupuolten välisessä lukutaidossa ja -innossa todella huomaa. Siinä missä tytöt jo ekaluokkalaisina lukevat pitkiä lastenromaaneja, pojat pysyttelevät Aku Ankoissa. Mutta yksittäistapaukset ovat tietenkin vain yksittäistapauksia.

Olen mielenkiinnolla seurannut Luettua elämää -blogin Elinan postauksia, joissa hän on kertonut alakouluikäisen poikansa lukuharrastuksesta. Elinan kertoman mukaan hänen poikansa pelaa intohimoisesti videopelejä, ja tähän liittyen Elina onkin käyttänyt toimivaa palkitsemiskäytäntöä: lukemistaan kirjoista poika on ansainnut peliaikaa.

Kiikkuvan kirjapyllyn perheessä tilanne on hieman toinen. Meillä lapset urheilevat ja rakentelevat majoja intohimoisesti. Kerran viikossa vietämme yhteistä videopeli-iltaa ja se tuntuu tässä vaiheessa riittävän lapsille. Pelipäivinä lasten on siivottava huoneensa ja tehtävä tietty määrä muitakin kotitöitä, jotta perheen yhteinen peliaika voi alkaa. Mummolassa, jossa vierailemme noin joka toinen viikko, lapset pelaavat sitten vapaammin. Omia älypuhelimia lapsilla ei vielä ole.

Tässä perheessä sekä digitaalinen pelaaminen että siihen tiivisti liittyvät kotityöt ovat voimakkaasti sosiaalista toimintaa, jota lapset tekevät yhdessä tai aikuisen kanssa, tarkasti vuoroja vaihdellen, mutta myös toisiaan kannustaen ja yhteistyötaitojaan kehittäen. Tuntuisi siis ikävältä antaa vain yhdelle lapsista peliaikaa palkkioksi luetusta kirjasta. Mitä muut lapset sitten sillä aikaa tekisivät? Läheisissä sisarussuhteissa ja pienissä ikäeroissa on näköjään puolensa ja puolensa.

Olen välillä palkinnut lapsia kirjojen lukemisesta esimerkiksi uimahallireissuilla tai sillä, että menemme yhdessä läheiselle urheilukentälle juoksemaan. Kuulostaa kenties huvittavalta, mutta juuri tällaista toimintaa lapset aina toivovat palkinnoksi milloin mistäkin. Itsestäni se, että lukemisesta palkitaan urheilulla tuntuu kuitenkin aina vähän pahalta. Haluaisin tukea lapsiani liikunnallisuudessa muutenkin. Lisäksi uimahallireissun järjestäminen arjen kiireiden keskellä on huomattavasti hankalampaa kuin se, että tarjoaisi palkinnoksi puoli tuntia peliaikaa. Päivittäinen palkitseminen ei siis tällä tyylillä tule kuuloonkaan.

Luettua elämää -blogin Elinan pojan kirjamaku vaikuttaa kyllä täysin samalta kuin 9-vuotiaalla Ketunhännällä. Dav Pilkeyn Kapteeni Kalsari -kirjoja kahlataan edestakaisin täälläkin. Samoin Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjoja. Oikeastaan näyttäisi siltä, että Ketunhäntä on lukenut melkeinpä kaikki samat kirjat, kuin Luettua elämää -blogin Elinan poika. Lisäksi Ketunhäntä lukee Erin Hunterin Soturikissat -sarjaa ja Jo Nesbøn Tohtori Proktori -kirjoja. Pidempiä kertomuksia ja fantasiaa Ketunhäntä tykkää edelleen kuunnella myös äänikirjoina.

Monet Ketunhännän tämänhetkisistä kirjasuosikeista ovat sellaisia, joista en itse juurikaan pidä. Olen kuitenkin yrittänyt kaikkeni, että hän ei koskaan saisi tietää siitä. Hymyillen ja nyökytellen osallistun aina keskusteluun, kun Ketunhäntä haluaa kertoa lempikirjojensa jännittävistä ja ennen kaikkea hauskoista käänteistä. Samalla salaa mietin, että kunpa Ketunhäntä lukisi myös hieman laadukkaampaa kirjallisuutta. Vaikka kirjoja, joissa olisi myös sivulauseita.

Siitä olen onnellinen, että Ketunhäntä lukee päivittäin ja intohimoisesti. Vaikkakin vielä eniten Aku Ankkoja.

7-vuotiaan Sudenkuonon tilanne taas on aika erilainen. Ensinnäkin hän lukee selvästi vähemmän kuin Ketunhäntä. Aku Ankat eivät häntä kiinnosta, vaan hän jumiutuu lähes aina yhteen kirjasarjaan kerrallaan. Tällä hetkellä Sudenkuonon suosikkeja ovat Timo Parvelan Ella-kirjat. Niitä luemme yhdessä vuorotellen ja niitä Sudenkuono lukee myös koulussa. Pelkän hassuttelun sijaan Sudenkuono näyttää arvostavan samaistuttavia henkilöhahmoja. Myös tietokirjat kiinnostavat häntä. Etenkin jalkapalloaiheiset.

Sudenkuono tuntuu olevan nyt juuri siinä vaiheessa, jossa hän kaipaa erityisetä tukea ja innostusta itsenäisessä lukemisessa. Olen kuitenkin hieman hukassa sen suhteen, kuinka voisin parhaiten tukea häntä. Selvästi minun tulisi tarjota Sudenkuonolle eri kirjoja kuin Ketunhännälle. Ehkä urheilijoiden elämänkertoja, tositapahtumiin perustuvia kertomuksia tai vaikka lasten dekkareita.

Ketunhäntä innostuu aina helposti kaikesta uudesta. Sudenkuono on hitaasti lämpenevää sorttia. Nämä temperamenttierot näkyvät myös suhteessa kirjoihin.

Selvästi jokaista lasta täytyy houkutella itsenäisen lukemisen pariin eri tavoin. Se, mikä toimii toisella, ei välttämättä lainkaan toimi toisen kohdalla. Vaikka unohdettaisiin poikien ja tyttöjen väliset erot, on selvää, että lukemaan innostaminen vaatii monien lapsien kohdalla vanhempien ja opettajien omistautumista ja sinnikästä työtä.

Jokainen lukeva lapsi on kansallisaarre.

2 vastausta artikkeliin “Lukeva poika on kansallisaarre”

  1. Elina / Luettua elämää sanoo:

    Inspiroiva kirjoitus, Maija – innostaa jatkamaan poikien kannustamista lukemaan. Hyvä ajatus on nähdä lukeva lapsi kansallisaarteena.

    Hyvä lukutaito on myös lapsen oikeus, ja vanhempien tehtävä on varmistaa, että sellainen hankitaan. Koulu tarjoaa parhaansa, mutta tosiasiassa pelkkä koulun opetus ei takaa hyvää lukutaitoa, vaan lisäharjoitusta tarvitaan paljon. Meillä on kuitenkin kaikki keinot sen hankkimiseen Suomessa: on kirjastot ja on loistavassa kunnossa oleva kirjakieli, jossa yksi äänne vastaa yhtä kirjainta. Mekaaninen lukutaito on melko helppo hankkia ja taidon syventämiseen riittää materiaalia.

    Tuttu tunne tuo pojan lukumaun ihmettely. Viimeksi pikkuveli löysi kirjastosta sellaisen Kapteeni Kalsarin, jota 10-vuotias ei ole kuulemma vielä lukenut. Kotona paljastui, että hyvinpä 5-vuotias tiesi veljen lukemiset. Isoveli oli löydöstä tosi iloinen. Iloinen kirjasta (vaikka ilman sivulauseelta!) – se oli mahtavaa!

    1. Maija Puska sanoo:

      Kiitos kivasta kommentitsta! Olen samaa mieltä siitä, että hyvä lukutaito on lapsen oikeus. Ihanaa, että teillä pikkuveli tunsi isoveljen kirjamaun noin hyvin!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »