Siirry sisältöön
Kiikkuva kirjapylly

Kun lastenkirja ei noudata sääntöjä

29.09.2017

Kiikkuvan kirjapyllyn perheen iltasaturintamalla kahlataan edelleen läpi Tuula Kallioniemen Konsta-sarjaa. Pitkän lastenkirjasarjan lukeminen on lapsista pelkästään ihanaa, mutta aikuisesta lukijasta hieman yksitoikkoista, oli kyseessä sitten kuinka mukava sarja tahansa.

Viime viikolla ehdotin, että lukisimme Konsta-kirjojen välissä välillä jotain muuta. Jotain ihan erilaista ja jännittävää ja hulvattoman hauskaa ja ennenkuulumatonta. Jotain pään räjäyttävää.

Kun lapset sitten suostuivat, huomasin luvanneeni aika paljon. Mieleeni ei tullut kuin yksi kirja, joka täyttäisi kaikki lupaukseni: Roald Dahlin Nilviöt.

Nilviöt on kirja, joka aikanaan itse luin 8-vuotiaana. Kävin tuolloin joka päivä koulun jälkeen kirjastossa ja luin lähes kaiken, minkä käsiini sain. Mutta jos joku kysyisi, mitä kirjoja tuolloin luin ja mitä niissä tapahtui, muistaisin luultavasti vain Nilviöt.

Olen huomannut, että aikuisen oma lastenkirjoihin liittyvä nostalgia ei juurikaan kiinnosta lapsia. Aloitin siis Nilviöiden lukemisen lapsille hieman jännittyneenä.

Kirja alkaa parrakkaiden miesten ja partoihin juuttuvien roskien yksityiskohtaisella kuvauksella. Kohdassa, jossa kuvataan, kuinka herra Nilviön partaa on kätkeytynyt ”matoisen vihreä juustopala, vanhuuttaan homeinen maissihiutale ja säilykesardiinin limainen pyrstö”, jotka Herra Nilviö voi halutessaan lipaista suuhunsa, katselin salaa lasten reaktioita.

He tuijottivat Quentin Blaken kuvituksia paikoilleen jähmettyneinä ja hiiren hiljaa.

Kohdassa, jossa kuvataan rouva Nilviön lasisilmää, Sudenkuono kuiskasi hiljaa: ”Tää kirja on ihan mieletön.”

”Mutta tämä kirja ei ole totta”, Karhuntassu vastasi.

Jatkoimme eteenpäin.

Luimme siitä, kuinka herra Nilviö piilotti rouva Nilviön sänkyyn sammakon. Ja siitä, kuinka rouva Nilviö sekoitti herra Nilviön spagettiin kastematoja. Vihdoin, kun pääsimme kohtaan, jossa rouva Nilviöllä alkavat kutistukset, Karhuntassu avasi taas suunsa.

”Äiti, tämä kirja kyllä valehtelee”, hän huudahti.

”Mitä siitä, tää on tosi jännittävä”, Sudenkuono vastasi.

”Mutta lastenkirjan täytyy noudattaa sääntöjä”, Karhuntassu vänkäsi.

Niin. Pitääkö lastenkirjan noudattaa joitakin totuttuja sääntöjä?

Muistan Nilviöt omasta lapsuudestani erityisen hyvin juuri sen takia, että se oli ensimmäinen lukemani kirja, jonka päähenkilöt olivat pahoja ja ällöttäviä. Kirja käsittelee ikiaikaista kysymystä siitä, voiko ilkeä ja paha päähenkilö olla samaistuttava tai hauska. Herra ja rouva Nilviön hahmot ovat läpeensä ilkeitä, mutta silti heissä on myös jotain inhimillistä ja aika tavallistakin. Lukija odottaa, että he muuttuisivat hyviksi tai vähintään oppisivat, että pahana pysyminen ei ole kannattavaa.

Niin ei kuitenkaan käy. Herra ja rouva Nilviö pysyvät pahoina tarinan loppuun saakka. Tätä Karhuntassu ei voinut uskoa todeksi.

Pysäytimme lukemisen hetkeksi ja keskustelimme faktan ja fiktion eroista. Siitä, ovatko oikeat ihmiset hyviä vai pahoja vai vähän molempia. Siitä, mikä tekee ihmisestä ilkeän tai kiltin.

Sitten luimme Nilviöt loppuun.

”Tää oli paras kirja ikinä”, Sudenkuono huokaisi. ”Mutta voidaanko lukea vielä vähän Konstaa?”

 

P.S. Lapsen Maailma -lehden Kuukauden kirjat -palstalla esitellään tässä kuussa ystävyyttä ja rakkautta käsitteleviä lastenkirjoja.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »