Kirjasta elokuvaksi

Terveisiä sängyn pohjalta! Kiikkuvan kirjapyllyn perhe on viettänyt koko joululoman enemmän tai vähemmän sairastellen. Ensin kärsimme kaikki vuorotellen influenssasta ja heti perään angiinasta.

Angiinassa ääneen lukeminen lapsille on hankalaa, joten sylittelyhetkien puutteessa olemme viime viikkojen aikana katsoneet yhdessä paljon lastenelokuvia. Olemme urakoineet Miyazakin ja Disneyn klassikoita, mutta myös monia suomalaisia pätkiä, kuten Risto Räppääjä ja yöhaukka, Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu!, Me Rosvolat sekä Onneli ja Anneli.

Tänä vuonna joululomasta tulikin elokuvaloma.

Onneksi myös minä ja Keke pidämme lastenelokuvista, joten loma on siinä mielessä ollut kaikille mieluinen.

Viime vuosina suurin osa Suomessa tuotetuista teatterilevitykseen päätyneistä lastenelokuvista on pohjautunut johonkin lastenkirjaan tai kirjasarjaan. Tänäkin vuonna julkaistaan ainakin Supermarsu-elokuva ja Puluboin ja Ponin elokuva, joita molempia odotan innolla.

Se, että elokuva perustuu kirjaan on tietysti aina ihan kiinnostavaa, mutta myös vähän surullista. Luulen, että Suomen kaltaisessa pienessä maassa elokuvatuotantoyhtiöiden on ajateltava niin paljon taloudellista toimeentuloaan, että etenkin lapsille suunnattujen elokuvien kohdalla halutaan elää varman päälle. Suositulla kirjalla tai kirjasarjalla on jo olemassa oleva lukijakunta. He nyt ainakin lähtevät elokuvateatteriin katsomaan suosikkikirjaansa perustuvan elokuvan, ajattelevat elokuvien rahoittajat lähes sata varmasti.

Kokonaan toinen kysymys onkin sitten se, kuinka kirja kääntyy elokuvaksi. Mitkä ainekset kirjasta päätyvät elokuvaan? Mitä kirjan teemoja elokuva korostaa? Kuinka kirjan henkilöt kehittyvät näyttelijätyön mukana?

Ja ehkä tärkeimpänä kysymyksenä kaikista: Onko kirjaan perustuva elokuva koskaan täysin itsenäinen taideteos?

Jos kyllä, niin missä vaiheessa, millä meriiteillä ja kuinka siitä tulee sellainen? Onko kirjallisella ja elokuvallisella ilmaisulla yhtymäkohtia? Missä määrin adaptaatiossa on kyse sovitusratkaisuista ja missä määrin se on puhdasta käsikirjoittamista?

Jokainen lukija kokee kirjan tarinan omalla tavallaan. Hän näkee mielessään henkilöt. Heidän vaatteensa, tyylinsä ja maneerinsa. Hän haistaa ihmisten, luonnon ja kemikaalien tuoksut. Hän hahmottaa mielessään tilat ja ympäristöt. Hän näkee ja tuntee paljon sellaistakin, mistä kirjassa ei edes vihjailla.

Mutta jokainen kokee aina myös elokuvan omalla tavallaan. Ihmisen katse, tuntemukset ja reaktiot ovat oikukkaita. Vain harvoin niistä muodostuu juuri sellainen kokonaisuus kuin elokuvaohjaaja on toivonut tai tarkoittanut.

Minulle tutusta kirjasta tehty elokuva on monesti pienoinen pettymys. Jollakin tavalla hieman laimea kokemus. Ei välttämättä siksi, että elokuva itsessään olisi huono. Elokuvan tekijät vain ovat nähneet, tulkinneet ja sovittaneet kirjan yksityiskohdat eri tavalla kuin minä.

Nyt kun lastenkirjoihin perustuvia elokuvia on tarjolla paljon, en aina osaa päättää, haluaisinko, että lapset lukevat kirjan ennen kuin näkevät elokuvan. On toisaalta tylsää, jos elokuva tuottaa aina pettymyksen suhteessa omaan lukukokemukseen. Toisaalta se, että näkee ensin elokuvan, johdattelee lukukokemusta helposti ihan liikaa.

Voisiko elokuva joskus ruokkia mielikuvitusta niin, että kirjan lukemisesta saisikin jälkikäteen irti enemmän kuin ennen elokuvan näkemistä?

Katsoimme nyt joululomalla erään elokuvan, joka pohjautui kirjaan, mutta teki sen niin uudella tavalla, että innostuin. Kyseessä oli Mark Osbornen ohjaama elokuva Pikku prinssi, joka pohjautuu Antoine de Saint-Exupéryn klassikkoteokseen.

Pikku prinssi -elokuvassa alkuperäisteoksen tarinan ympärille on koottu kokonaan uusi tarinataso. Tämän kehystarinan päähenkilö on Pikku Tyttö, joka asuu äitinsä kanssa ja elää tehokasta ja aikataulutettua aikuisen elämää. Tutustuessaan naapurin vanhaan Lentäjään, hän löytää tien mielikuvituksensa suvaitsevaiseen maailmaan.

Pikku prinssi -kirja on elokuvassa mukana sekä kirjoitettuna tekstinä, muistoina että mielikuvitusleikkinä. Välillä katsojalle näytetään kirjan filmatisoituja tapahtumia, välillä taas palataan kehyskertomuksen tasolle. Voisi sanoa, että elokuvan kehyskertomus jopa konkretisoi Saint-Exupéryn kirjan abstraktisuutta.

Kiikkuvan kirjapyllyn perheessä Ketunhäntä on aina rakastanut Pikku prinssi -kirjaa. Vaikka tämä Saint-Exupéryn teos on tunnetusti monien lasten mielestä hieman raskassoutuinen ja outo, jokin siinä on aina vetänyt puoleensa Ketunhäntää. Hän palaa kirjaan tasaisin väliajoin ja käsittelee sen teemoja omalla tavallaan; milloin askartelemalla, milloin järjestämällä muille perheenjäsenille Pikku prinssi -tietovisoja.

Erityisesti juuri Ketunhännän ja hänen erityislaatuisen Pikku prinssi -suhteensa takia jännitinkin tavallista enemmän sitä, kuinka kirjan filmatisointi toimisi.

Se oli turhaa.

Elokuvan lopputekstien vielä pyöriessä televisioruudulla, Ketunhäntä kääntyi minuun päin ja kuiskasi: ”Äiti, tää oli hyvä. Tää oli ihan samanlainen kuin se kirja.”

Kommentti oli kiinnostava, sillä Pikku prinssi -elokuva ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Pikku prinssi -kirja. Silti – tai juuri siksi – se onnistuu tavoittamaan kirjasta jotain Ketunhännälle tärkeää.

P.S. Media-avain on julkaissut huippuhauskan Lastenelokuvahaasteen vuodelle 2018. Jatkoon!