On se aika vuodesta. Tytöt valittivat vatsakipua jo viikko sitten, ja maanantain ja tiistain välisenä yönä tauti sitten kunnolla vyöryi keskuuteemme. Tuolloin alkoi herra C oksentaa. Tytötkin haettiin päiväkodista kesken päivää tiistaina lisääntyneen vatsakivun takia, mutta ripulia kummempaa ei heillä heti tullut. Eilen illalla ja yöllä oli sitten minun ja neiti B:n vuoro yrjötä.

Ennen lapsia olisi tuntunut käsittämättömältä tyhjentää ensin koko vatsalaukkunsa sisältö ja lähteä siitä sitten ihan pokkana suorilla, ehei, ei sänkyyn lepäämään, vaan tekemään pyykkihommia, kuivaamaan ja pukemaan iltapestyjä lapsia ja sitten leikittämään osaa ja nukuttamaan kaikkia.

Neiti B:n mukaan oli kivaa oksentaa.

Tänään ei ole ainakaan vielä kukaan oksentanut. Toivon, että tauti on jo menossa ohi. Toisaalta tiedän pitkistäkin itämisajoista ja mietin kauhulla, kuinka monta päivää patjanpesua, ämpäreitä ja pyyhkeitä vielä tarvitaan. YouTube on päällä nonstop, samoin pesukone ja sipsitarjoilu. On fyysisesti ja psyykkisesti erittäin tyhjentynyt olo. Neiti B:n mukaan oli kivaa oksentaa. Uskoisikohan tuota? Toisaalta hän tykkää myös rään imuroimisesta sieraimista. Outo tyyppi. Ja kaikki lapset tyk

Kai tällaisillakin päivillä ja ajanjaksoilla on tarkoituksensa. Normaali arki maistuu makoisalta kunnon mahataudin jälkeen. Toinen kultareunus sairastamisessa: kiireetön (joskin myös valitettavan huonovoitinen) oleminen lasten kanssa, kun voimat eivät riitä juuri muuhun kuin köllöttelyyn. Makoilin neiti B:n kanssa aamulla kaksin sohvalla jutellen varmasti pidempään kuin koskaan aiemmin.

Jotain muuta

Jottei menisi ihan yrjöämiseksi, niin sitten ihan muu kielen ja mielen päällä pyörinyt asia: lasten yksilöllisyys kotona ja päiväkodissa. Sekä aikuiset että lapset (tietysti aikuisten esimerkin mukaan) viittasivat päiväkodissa alkuun lapsiimme kolmosina.

Varhaiskasvatussuunnitelmasta keskustellessa otin asian esiin ja pyysin lapsista puhuttavan heidän nimillään, ihan kuten kaikista muistakin. Opettaja oli pahoillaan ja vähän nolonakin etteivät he kasvatusalan ammattilaisina olleet itse huomanneet tätä mokaa. Hän aikoi tarttua asiaan, ja keskustelu oli hedelmällinen. Harmitti lähinnä että en itse ollut muistanut kirjata asiaa esitietoihin. Totesin myös, että kolmosuus on fakta, ja tietenkin muille lapsille voi kertoa mitä se tarkoittaa. Sittemmin olen ilahduttavan harvoin kuullut heistä puhuttavan kolmosina päiväkodissa.

Usein tulee kohdeltua lapsia kolmikkona yksilöiden sijaan.

Yksilöllisyys kotona etsii niin ikään jatkuvasti uomiaan. Usein tulee kohdeltua lapsia kolmikkona yksilöiden sijaan, koska se on helpompaa, ja puolison kanssa kaksinkaan ei pysty repeämään kolmeen suuntaan. Olemme suunnitelleet erilaisia aktiviteetteja joihin yksi lapsi lähtee vuorollaan yhden vanhemman kanssa, mutta jotenkin ne meinaavat jäädä arjen jalkoihin.

Sitä olisi varmasti hyvä tehdä säännöllisesti, jotta lapset kokisivat tulevansa nähdyiksi yksilöinä ja saisivat jakamattoman huomion. Myös ne hetket ovat tavattoman arvokkaita, kun meillä on käymässä kolmas aikuinen, ja jokainen lapsista saa pienen palan yksilöllistä huomiota ja tehdä kaksin aikuisen kanssa juuri sitä mitä haluaa. Harmillisen monesti en ala jotain lasten kanssa tekemään puhtaasti siksi, että heitä on kolme ja touhu kävisi liikaa hermoille. Uskon vakaasti siihen, että lapsella on kivaa kun aikuisellakin on, joten en yleensä lähde hampaita kiristellen toteuttamaan heivät. Extra-aikuiset ovat iloa ja luksusta!