Mistä löytäisin elämään lisää iloa? Arki jokseenkin rullaa nyt omin ja apuriviidakon voimin, mutta jokin keveys ja riemu siitä puuttuu. Ai niin, minunhan on pitänyt (jo vuosikausia) aloittaa säännöllinen ajanvietto yhden lapsen kanssa kerrallaan. Nyt jos koskaan se alkaa.

Ja niin se alkoi keskiviikkona neiti A:n kanssa. Nappasin pöllämystyneen lapsen mukaani päiväkodin pihasta heti välipalan jälkeen. Missä herra C ja neiti B ovat, hän uteli hämmentyneenä. Miksi minä pääsen retkelle, hän kysyi. Koska äiti on valaistunut, teki mieli vastata. En vastannut niin. Kävimme ruokkimassa sorsia, lukemassa ja lainaamassa kirjastossa sekä riehumassa leikkipuistossa.

Yhden kanssa tulee juteltua ihan eri tavalla kuin koko köörillä liikkeellä ollessa. On hiljaisempaa, pystyykin keskustelemaan. Oleminen ja tekeminen ei myöskään jatkuvasti katkea. Yksilöaikaa vasten tajuan, miten sirpaleista ajanvietto kolmen kera on. Harvoin yksi lapsista saa vaikkapa rauhassa lukea kirjan sylissä loppuun saakka ilman kiilausta, kyselyitä ja keskeytyksiä.

Kaksin rennompi

Kolmosten kanssa olemisessa on omat ihanuutensa: miten he leikkivät ja pelleilevät keskenään, huomioivat ja lohduttavat toisiaan ja saavat iloa sisaruksista. He viihdyttävät toisiaan, ja vanhempi jää toisinaan sivurooliin. Helpottaahan se. Aina se ei kuitenkaan ole hyvä asia. Voi joskus olla vaikeaa saada lapsiin yksilöllistä kontaktia ryhmärämän ollessa koolla – sekä noista syistä että jo pelkästään melun, säpinän ja oman kuormittuneisuuteni vuoksi.

Eilen kävin herra C:n kanssa sorsalammella, kaupassa ja leikkipuistossa. Hänkin huolehti välillä siskojen sijainnista. Toisaalta hän myös edellisenä päivänä varmisti, että jääväthän neiti A ja B varmasti päiväkodille hänen päästessään retkelle. Äiti otti minut vahingossa päiväkodista, herra myös tuumasi. He oli suunnaton riemu saada juosta telkkien ja sorsien parissa vapaasti (kolmen kanssa sula mahdottomuus ilman todennäköisiä lampeen molskahduksia) ja päästä kaupassa työntämään pikkukärryä, lastaamaan ostoksia hihnalle ja maksamaan niitä.

Tutustun myös lapsiin näin ihan eri tasolla.

Nautin valtavasti lapsistani yksittäispakattuina. Nautin heistä muutenkin, mutta yhden lapsen kanssa olen rennompi. Ei tarvitse olla silmiä selässä, ja kahdestaan voi tehdä paljon enemmän ilman stressikäyrän nousua ja vaaratilanteita. Tutustun myös lapsiin näin ihan eri tasolla. Esimerkiksi neiti B on huomattavasti puheliaampi kahden kuin porukassa, ja pääsen paremmin hänen päänsä sisään. Toivottavasti saan pidettyä tästä rutiinista kiinni.

Tätä kirjoittaessa tulee nolo ja surullinen olo. Miten en ole saanut tätä aikaiseksi aiemmin? Miten olen haaskannut niin paljon aikaa ilman säännöllistä kahdenkeskistä paneutumista lapsiini? Miten paljosta he ovat jääneet paitsi? Hurjastelen myös mielessäni villillä visiolla siitä, että yksi lapsi saisi kerrallaan olla kummankin vanhemman kanssa ilman sisaruksia. Ohhoh!