Avainnippuni on laajentunut viime viikkoina. Olen saanut useamman kaverin kotiavaimen lainaan ”vuorotteluvapaitani” varten. Nukkumiseni ja sitä myötä olemiseni meni niin hankalaksi, että tilanteessa oli pakko tehdä jokin radikaali ratkaisu. Siispä viimeisten kahden viikon ajan olen nukkunut enemmän muualla kuin kotona. Olen enimmäkseen ollut lasten kanssa tuetusti, eli seuranani on lähes aina ollut joku läheinen. Olen käynyt kavereiden asunnoilla myös päivä- ja iltalomilla.

Ensimmäisen viikon runsaamman elpymisen jälkeen olemme vuorotelleet iltatoimi- ja yövuoroissa – minä lähes aina ystävän tai perheenjäsenen kanssa oman leiviskäni hoitaen. Aiemmin olemme hoitaneet lapsia todella paljon yhdessä, viettäneet aikaa ”normaalisti” perheen kesken. Nyt se ei kerta kaikkiaan toimi. Tovi totaalista lepoa kummallekin vuoron perään on parempi resepti tähän hetkeen.

Olin kuin rutikuivaksi puristettu tunkkainen ja kulunut rätti.

Kuuri alkaa tepsiä. En ole enää niin itkuinen. Nukun hieman pidempiä pätkiä, ja lasten kanssa pinna ei kiristy ihan niin helposti. Jatkuva päänsärky on enimmäkseen pois. Sen tilan saavuttamiseen meni ehkä neljä, viisi päivää muualla nukkumista ja valvomistakin sekä runsaampaa päiväaikaista lepoa. Olen käsittämättömän onnekas ja kiitollinen noista lepokotien avaimista. Hiljaisuudesta.

Päänsäryn väistyessä ja muutaman pidemmän yöunipätkän valo alkoi pikkuhiljaa näkyä tunnelin päässä. Ennen olon helpottamista käytin viimeiset voimani avun hakemiseen. Soittelun, viestittelyn, paperien täyttämisen, neuvottelemisen ja aikataulujen sopimisen jäljiltä olin kuin rutikuivaksi puristettu tunkkainen ja kulunut rätti. Seuraava askel olisi ollut nostaa kädet pystyyn ja tehdä läheisille ”Hoitakaa te” -WhatsApp-ryhmä. Saimme kuin saimmekin apua. Ensihätään läheisiltä ja parin viikon viiveellä kotipalvelusta ja perhetyöstä.

Kiitos, romahdus

Tajuan nyt lähes totaalisen romahduksen ja läheisten kanssa käytyjen keskusteluiden jälkeen, että tavoite on viime vuodet ollut täysin väärä. Olen ollut niin tottunut väsymykseen ja umpisurkeaan oloon, että en ole edes pyrkinyt siitä pois. Olen ainoastaan yrittänyt sinnitellä. En ole tähdännyt hyvään elämään. Olen tähdännyt selviytymiseen. Kiitos, romahdus. Nyt ymmärrän, että apua on saatava enemmän ja tavoitteet asetettava korkeammalle. Tämän täytyy olla käännekohta. Sinnittelyn on loputtava. Anteeksi minä, perheeni ja läheiseni, että en tajunnut tätä jo kolme vuotta sitten kotipalvelun avun loppuessa. Silloin olisi ollut oikea kohta jatkaa sitä vähintäänkin pienellä tuntimäärällä. SIlloin olisi ollut oikea kohta saada myös perhetyötä vanhemmuuden tueksi.

Ihminen on jännä – karsealla tavalla.

Ihminen on siitä jännä (karsealla tavalla), että varsinkin väsyneenä uskoo helposti mitä muut sanovat. Ottaa asiat annettuina. Ahaa, te ette enää tarvitse apua. Okei, me ei enää tarvita apua, ovathan kolmoset jo hurjat yhdeksän kuukautta vanhoja. Ei hyvää päivää, ajattelen nyt. Mitä oikein mietin silloin? Varmaan, että täytyy olla kiltti, vaivaton ja kiitollinen. Vaan ei täytyisi. Täytyisi ajatella oman perheensä parasta.

Jokin uusi sivu on nyt kääntynyt tai kirja peräti vaihtunut, tunnen, uskon ja toivon. Kiitos kun seuraat tarinaamme! Toivon, että saat siitä rohkeutta tehdä omannäköisiä valintoja ja elää arvojesi mukaista elämää.

Rakkaudella,

Kirjoittaja