Viisaat päät yhteen – Mikä on kolmosraskaudessa oikea sektioajankohta?
Kuva: Alena Tučímová /Pixabay
Tänään kolmosraskauteni on kestänyt 30 viikkoa ja kuusi päivää. Tai 18 viikkoa, jos minun tuntemuksiani kysytään. Reilut neljä kuukautta, ensimmäisestä ultraäänestä laskien, olen vasta todella uskonut odottavani. Ja nyt suunnitellaan synnytystä – melkoiset salamavauvat.
Tämän viikon ultrassa tarjoutui taas hauska näky, kun kaikkien vauvojen päät olivat jämptisti rivissä napapiirilläni. Jalat kyllä sojottivat ihan eri suuntiin. Päärivistö vyötäröllä tuntui varsin erikoiselta ihon läpi, ja mieleen tuli sopimattomana ja silti niin sopivana vertauksena kranaattivyö.
Toivotaan ettei ihan vielä räjähdä.
Lähdin tällä kertaa sairaalalta vähän yllättyneenä ja säikähtäneenäkin. Kolmosilla oli kaikki hyvin, mutta syynä oli lääkärin hieman varovaisempi suhtautuminen loppuraskauteen. Tämä uusi pirteä ja lämpöinen tuttavuus oli aavistuksen eri linjoilla pääasiallisesti minua hoitaneen lääkärin kanssa. Suuret linjat ovat toki samat: raskausviikko 34 on takaraja, ja sitä ennen saatetaan ottaa osastolle tarkkailuun. Uuden lääkärin mukaan raskauden vieminen viikolle 34 olisi kuitenkin melko rohkeaa yhden vauvoista ollessa niin paljon muita pienempi.
Sain ohjeeksi valmistautua henkisesti ja aineellisesti, että jo ensi viikon tutkimuksen jälkeen jäisin, tai siis jäisimme, osastolle tarkkailtavaksi.
Yltiöoptimisti palailee maan tasalle
Eihän tässä sinänsä ollut kun puolen viikon heitto siihen, minkä olin toiselta lääkäriltä ymmärtänyt aikaisimmaksi osastointipäiväksi tilanteen pysyessä vakaana, jos tarkkailuun otettaisiin. Olin kuitenkin voimieni tunnossa koko ajan tähyillyt enemmänkin maksimiaikaa, jonka voisin vielä olla kotona viljellen vauvoja vatsassa sekä elätellyt toiveita etätarkkailusta. Eli että kävisin useita kertoja päivässä kotoa käsin tutkituttamassa vauvojen sydänkäyriä ja napavirtauksia. Näin taivaanrannanmaalari saisi ehkä viettää vielä useita viikkoja kotielämää.
Vai nähdäänkö tilanne sen verran riskialttiina, että olisi parempi olla (kirjoitin ensin ’loikoilla’ mutta tuskin onneksi vuodelepoon joutuisin) koko ajan hoitohenkilökunnan käden ulottuvilla kuin olla kotona viiden minuutin automatkan päässä? Onhan se niin, että jos esimerkiksi istukka tai istukoita irtoaisi, niin jokaisella minuutilla olisi merkitystä. Oletettavasti kotona touhuten mieli pysyisi virkeämpänä ja uni parempana, mutta vauvojen terveys menee tietysti kaiken edelle.
Ja ihan viime päivinä olen itse asiassa alkanut ajatella, että sairaalassaolo, niin puuduttavaa kun se voikin olla, saattaisi tuoda lisää mielenrauhaa.
A, B, C ja rouva X valmiina matkaan
Milloin saavutetaan se piste, että kolmosten on turvallisempi olla mahan ulko- kuin sisäpuolella? Siitähän tässä loppusuorassa tiivistetysti on kyse. Ymmärrän lääkäreitä; yhtä oikeaa toimintatapaa ei ole. Käsittääkseni noin raskausviikon 32 kieppeillä iso osa keskosuuteen liittyvistä pitkäaikaisista tai pysyvistä komplikaatioista on selätetty ja viikolla 34 lähes kaikki. Toisaalta vauvat voivat lakata tilanpuutteen tai istukoiden toiminnan vuoksi kasvamasta ennen tuota, jolloin on parempi päästä päivänvaloon.
Tuntuu hullunkuriselta valmistella synnytysosastolle lähtöä, kun olo ei vieläkään ole tukala. Käyn tunnin, parinkin kävelylenkkejä kodin eli myös sairaalan lähistöllä hissukseen hiipien – tästä lähtien tosin 112-sovelluksella, makuualustalla ja viltillä varustettuna, kiitos ystävän huolenpidon.
Oli miten oli, A:n, B:n, C:n ja rouva X:n laukut on suunnilleen pakattu. Matkakohdetta ei tarvitse jännittää mutta kaikkea muuta kylläkin.
