Viimeisen raskausviikon vuoristorataa
Kuva: Lisa Runnels /Pixabay
Tavallisia hetkiä ei enää ole. On vain kamalia ja kamalan ihania. Tällä viikolla olen hakeutunut sairaalaan kolmena perättäisenä päivänä. Osin sovituille käynneille ja osin siksi, että en ole muistanut hoitaa tai kysyä kaikkia asioita kerralla. Ja koska hermokontrolli alkaa pettää. Mikä kyllä liittynee myös muistiin.
Toissapäivänä tunsin itseni voittamattomaksi ja kädet täristen intoilin kaikesta edessä olevasta – paitsi sen päivän koronatestistä (auts ja yök, onneksi negatiivinen). Eilen olin kauhuissani, peloissani ja univeloissani.
Puoliso sai kuljetella minua ja maallista omaisuuttani sairaalan ja kodin väliä neljä kertaa: aamulla verinäytteeseen (lieviä raskaushepatoosioireita, negatiivinen), alkuillasta synnytyspäivystykseen (vauvojen liikkeet tuntuivat tavallista suppeammalla alueella, olivat vaihtaneet asentoja melko reippaasti ja kaikki OK), kotiin hakemaan tavarat (lääkäri ei nähnyt syytä miksen jäisi osastolle illalla seuraavan aamun sijaan) ja vielä yön hämärissä kuljettamaan kotoa möhömahalle lisäpatja kovan sairaalapedin pehmikkeeksi.
Kolmoset: ei enää hämäysyrityksiä, kiitos!
Eilen synnytyspäivystyksessä saatuani kuulla taas kaiken olevan kunnossa taisin itkeä huojennuksesta sekä fyysisestä ja psyykkisestä väsymyksestä. Ihana hoitaja tarjosi täyden ymmärryksensä. On raskasta olla koko ajan niin reaktiivisessa tilassa. Tarkkailla liikkeitä ja omaa vointia ja ottaa sairaalaan yhteyttä pienimmästäkin risauksesta. Eikä kyseessä ole ylireagointi; tämä on riskiraskaus, ja näin on ohjeistettu toimimaan. Tilanne voi muuttua hetkessä.
Tällaista tunteiden vuoristorataa on varmasti vielä tovi luvassa, mutta tuskin tulen sitä sitten kaipaamaan. Ei kai kenenkään pumppu tällaista loputtomiin kestäisi.
Vauvat ovat olleet tähän saakka oikein helppoja lapsia, mutta eilinen asentojenvaihtotemppu oli kyllä katala. No, nyt ainakin jäätte äkkiä kiinni vastaavaa yrittäessänne! Tietäkäätte, että olen napinpainalluksen päässä sydänkäyrä- ja ultraäänilaitteista. Ei ole muuten ihan yksinkertainen asia löytää kolmea sydänkäyrää yhdestä mahasta ja olla varma, että ne ovat eri tyyppien. Voi hoitajaparkoja.
Kannatti jankata
Tänään, osastolla köllötellessä, mieli on rauhallinen. Kuin lomalla olisi. Ruoka- ja pyykkihuolto pelaa, ja henkilökunta on mitä ystävällisintä. Sain täällä jopa nukuttua pätkissä lähes tavallisten yöunten verran. Kaksi edellistä yötä menivät muutaman tunnin unilla – syytän levottomuutta aiheuttavia kortisonipiikkejä. Sain ne kahtena päivänä tällä viikolla vauvojen keuhkoja kypsyttämään.
Tällä viikolla on myös vielä ja jälleen käyty minun aloitteestani neuvotteluita sektioajankohdan myöhäistämisen mahdollisuudesta. Vaikka kuinka kuumeisesti haluaisin kypsytellä vauvoja kohdussa, täytynee myöntää ettei minulla ole asiantuntemusta ottaa tähän kantaa – ainoastaan kysyä kysymisenkin perään.
Lopputulema on, että lapset syntyvät viimeistään alkuviikosta. Sen pidemmälle lääkärien heimoneuvosto ei halua viivyttää leikkausta. Mieleni on nyt tämän suhteen tyyni: esitin kysymykseni, pelkoni ja vastalauseeni ja sain vastaukset, joiden perusteella luotan sataprosenttisesti ammattilaisten tekemään arvioon. Kannatti avata suunsa.
Raskaussormeni ovat yhä puolitunnottomat. Haaveilen, että jo ensi viikolla saan tuntea sekä ne että kolmoseni. Mutta itketään ja intoillaanhan kuitenkin vielä vähän ennen sitä!
